Onnellinen poninhaltija lumisateessa.

Luin jostain, että yhä isompi määrä suomalaisista pitää kypärää paitsi pyöräillessä, lasketellessa, pulkkaillessa ja ratsastaessa, myös autoillessa. Sehän kuulostaa kivalta! Varmaan vielä kätevämpi kypärä kuitenkin olisi baarista ulos lähtiessä. Semmoinen kunnon mopokypärä, jossa on visiiri. Ei haittais, vaikka vähän horjahtaa, tai jos nakkikioskin jonossa joku alkaa huitoa. Kypärä suojaa!

En suoraan sanoen tiedä miksi tämä vei minut 80-luvun kuumaan sykkeeseen Rusutjärvellä. Olin säästänyt rahaa jo varmaan vuoden, että saan vuokrattua ponin kotiin. En ihan tiennyt mitä kaikkea se tuo tullessaan, mutta siitä olin varma, että hoituu! Yhtenä päivänä isäpuoli sitten nakkasi naapurin ravihevosten kopin pakettiauton taakse, ja ei kun nokka kohti Parkanoa. Olin tutustunut kyseiseen poniin kesällä, kun vanhan talliporukan kanssa lähdettiin leirille Parkanoon. Muistan, että ikinä ei ole ollut hauskempaa, ja että parkanolaiset eivät tienneet mikä on stendari (sytytin). Viikon aikani ehdimme rakastua paikkaan, omistajiin, keittäjään ja koko paikkaan niin, että lopulta meidän lisäksemme lähdön koittaessa itki myös kantaväestö. Ja hulluinta koko reissussa oli se, että minun piti lähteä kesken leirin Järvenpäähän Hopeakannuskisoihin, koska ope pakotti. Tilan isäntä kuskasi minut aamulla ennen sianpieremää junalle, ja illalla tulin takaisin. Enkä edes pärjännyt. Suoraan sanoen lähdin takaisin ennen kun esteluokat edes alkoivat, koska muuten olisin myöhästynyt junasta (koululuokka venyi ja vanui). Ja isäntä odotti yöjunalta tulijaa laiturilla. Parkano <3

No sittenpä syksyn tullen keksin, että minähän haluan sen ponin kotiin. Sehän vaan kävi parkanolaisille ja niinpä poni haettiin talvella meille. Se asui ensimmäisen kuukauden yhdessä ravitallissa pilttuussa ja toisen toisessa ravitallissa karsinassa. Koko kaksi kuukautta pakkasta oli vähintään 20 astetta. Olihan se!

Serkkukin piti laittaa selkään, tietysti. Tänä päivänä kuvan mies on nelikymppinen kahden lapsen isä. Kaikesta huolimatta.

Kyllä nyt naurattaa! Rakenneltiin kaverin kanssa pakkaspäivinä risuista este pellolle ja hypeltiin sitä. Sitten innostuttiin laittamaan pulkka ponin perään, ja sekös ampaisi matkoihinsa. Sain jarrut toimimaan n. kilometrin päässä, pulkka edelleen perässä. Eipä kukaan kertonut, että ei sitä pulkkaa kannata laittaa poniin kiinni. Kaveri jäi jo alkumetreillä kyydistä. Kyllä kuulkaa nauru maittoi! Eikä hirveästi uhkakuvat haitanneet menoa. (Ei kyllä taida vieläkään haitata.)

Nyt kun ajattelen, niin herran tähden miten mulle on edes uskottu poni käsiin? Ja samaan aikaan: niinhän sitä oppii! Kun tekee, eikä koko ajan pohdi. On monta asiaa, mitkä tänä pänä teen ihan toisin, mutta yksi on sama: ilon kautta! Kuolla voi niin tavattoman tylsästikin.

Mikä kypärä? Kuka sellaista tarttee? Rantasipi-pipo ajaa saman asian.