Jokos kerroin tänne, että KAVIOLIITOSSA II -kirja on in the making! Kyllä! ”Mitä sitten tapahtui” julkaistaan ensi vuonna, mutta missä vaiheessa, se selviää sitten. Pitäähän matskuakin haalia!
Matskua on tällä viikolla haalittu seuraavasti: eläinlääkäri kävi maanantaina ottamassa kontrolliveret, sillä Lennillä oli tuhti syysflunssa. Kellanvihreät jojot ovat taaksejäänyttä elämää. Veret olivat muuten ok, mutta sekä fibrinogeeni että leukosyytit olivat 0,1 yli sallitun. Ei voida siis puhua, että koholla, mutta enemmän kuin viitteessä. Tämä samainen tilanne oli kesällä, kun Lennin virus nro yksi oli taltutettu. Näytin lukemat myös Jonna Jokisalolle, jota konsultoin myös hevosen laihuudesta. Hän katsoi lukemat ja sanoi, että nuohan ovat ihan loogiset ja ok. Kaikki eivät mahdu viitekehykseen ja ovat silti ihan terveitä. Taustalla kaihersi tietysti kauhuskenaario suolistotulehdksesta, joka Hilpan kanssa käytiin läpi. Jonna kehotti ottamaan iisisti ja antamaan nuoren asettua.
Näin teimme.
Edelleen ratsumme on sorja, mutta lihoamista on jo tapahtunut. Ruokakiintiöön on lisätty uutena melassileike (1 litra/vrk), jolla toivotaan saavutettavan paksuutta. Nythän ns. treenaminen on jo alkutaipaleella, joten puhtia tarvitaan! Selässä oltu kahdesti! Sunnuntana on luvassa ohjasajoa.
Käyn lähes viikottain myös tunnilla Vihdissä, jossa Jykke Malmström pitää omaa kortteeriaan. Ratsastan hänen hevosellaan, joka on hieno opetusmestari. Jos teen väärin, se ei kulje mihinkään. Se on ihanaa! Pitää ihan oikeasti lopettaa kaikki ylimääräinen änkeminen ja keskittyä olemaan hiljaa ja tarkka. Jykke on monesti maininnut, että olen liian agressiivinen istunnan kanssa. Apua! Sitä emme tarvitse. Hyvin koulutetun hevosen kanssa sen kyllä huomaa.
Sain myös hyviä neuvoja Lenniä varten. Jyken tekniikka on se, että ratsastetaan nuorella ihan niin kuin vanhemmallakin, mutta vähemmän ja ei ihmeempiä vaatien. Istunta ihan sama, ohjasote ihan sama. Muuten pitää miettiä mikä on se kohta, kun kaikki pitää muuttaa. Eihän sellaista ole! Viisasta.
Hyvin pienistä asioista olen keskittynyt iloitsemaan. Toissa päivänä kävimme maastossa kävelemässä (SIIS MINÄ OLIN SELJÄSSÄ!). Mukana oli naapurin Teddy-heppa. Kaikki meni mahtavasti, ja muistin laittaa paukkuliivinkin kiinni. Sen sijaan en muistanut irrottaa sitä, mutta onneksi naru on sen verran pitkä, että ei paukahtanut. Alles gut!
Ollakseni riittävän hyvässä kunnossa Lenniä varten, käyn kerran viikossa ratsastajille suunnatussa lihaskuntojumpassa. Se pidetään ulkona, ja siitähän minä tykkään! Olenkin miettinyt miksei joka jumalan kylässä ja taajamassa ole moista kerhoa? Kaikkihan me kaivataan jotain jumppaa, ja sen kupeessa voi jutella hevosistakin (jos jaksaa). Toinen lihaskuntotreeni tapahtuu Tempaus Areenalla, jossa keskitytään siihen itseensä: tempaukseen ja työntöön. Tuntuu esim. JOKA SIUNAAMAN LIHAKSESSA. Voi kunpa nämä riittäisivät ja pysyisin Lenni selässä! Ja voi kunpa Lenni ei kärsisi hirveästi!
Jep, taas alkaa ikuinen vingunta aiheesta ”anteeksi, hevoseni kärsii minusta”. Nyt, kun kohdallani on jo toinen nuorikko, saatan ehkä olla HIEMAN armollisempi itselleni. Onhan se fakta, että toinen ei tajua mitään, ja sitä pitää opettaa. Eikä se tiedä MITEN sitä pitää opettaa.
Mikä on hauskaa, on se, että Lapsikin on alkanut Lennin myötä taas innostua hepoist. Toivottakaamme lämpimästi tervetulleeksi paluumuuttaja!
Viimeisimmät kommentit