Tässä mennään eurooppalaista koulua.
Niin kuin huomasitte, kävin Unkarissa. Siellä mentiin western-tyylillä, ja se oli – loogista. Siis ei se ollut loogista, että unkarilaiset ratsastavat kuin cowboyt, vaan kaikki mitä hevosen kanssa tehtiin, tähtäsi johonkin jossa on järkeä. Jokainen liike oli perusteltu, tämä tehdään siksi, koska karjaa ajaessa pitää jne. Liikkeelle lähdöt, pysähdykset, muoto, kaikki. Satulakin on semmoinen kuin se on, jotta siinä jaksaa istua koko päivän ja jotta hevonen kärsisi mahdollisimman vähän sen alla. Miksi hevosen pään tulee olla alhaalla? Jotta selkälihakset ovat ylhäällä, ja satula lepää lihasten päällä. Myöskin kun hevosen pää on alhaalla, se on sinun kanssasi, eikä väijy ulkopuolisia. Niin loogista, että pistää miettimään mikä järki tässä eurooppalaisessa tyylissä on.
Vesterisen tyyli.
Kohta 1. Nuori mies nimeltä Robert opetti vielä nuorempaa hevosta, siis ratsutti sitä. Selitti koko ajan mitä teki. Mieleenpainuvin lausahdus oli seuraava: ”Teen tämän pohkeenväistön vain niin monta kertaa, että se on hyvä. Joskus yksikin kerta riittää. Jos tekisin enemmän, se olisi vain MINUN EGONI TAKIA, EI HEVOSEN HYVÄKSI.”
Meinasi pää räjähtää moisesta lausunnosta. Voi herran tähden, kuinkahan monta kertaa sitä on tullut itse paukutettua sitä sun tätä sarjaa ihan kerta kaikkiaan oman egon vuoksi? Aika monta! Kylläpä nyt hävettää. Hevonenhan tekee aina parhaansa, ja kun se ei riitä, niin sehän on ihan kujalla, että mitä se nyt vielä tahtoo? Vai.
Kohta 2. Ymmärrän, että eurooppalainen ja western -tyylit ovat erilaisia. Siltikin korvaan jäi soimaan lause: ”Älkää käyttäkö ohjia, ellei ole pakko. Niitä ei tarvita.” Ja voi hyvä tavaton, kun niistä malttoi päästää irti ja rentoutui riittävästi selässä, niin sehän oli perkule totta. Eihän niitä tarvittu. Kysynkin nyt: miksi kuolaintuen pitää olla niin pirullisen kova? Olen ainakin kahdelta kouluratsastaja/opettajalta kysynyt, että annapa ohjastuntuma mun kädelle, niin tiedän. Se on molemmilla kerroilla ollut niin kova, etten jaksa pitää sellaista yllä. Toki heppa kevenee jonkun ajan kuluttua, mutta siis nyt on täti kujalla. Miten tämä voi olla näin?
Voipi olla, että suhtautumiseni ohjasotteeseen on kieroutunut, koska Pullukka on aina ollut hiton vaikea edestä. Se on suorastaan kryptinen. Näin ollen kuvittelen itsekin olevani kryptinen. Tai ehkä olenkin. Oli miten oli, mutta näin on. Nyt vasta olenkin solmussa.
Oletko kokeillut klassista ratsastusta? Se on järkevämpi tapa ratsastaa kun urheilukouluratsastus alkaa tuntua kovalta ja päättömältä. Asioille löytyy merkitys.
Ja sitten on vielä islanninhevosten askellajiratsastus. 🙂
Urheilukouluratsastuksenkaan ei ole tarkoitus tuntua kovalta tai ”kummalliselta”. Kovuus tulee kiirehtimisestä – yritetään tehdä enemmän kuin mihin hevonen tai ratsastaja ovat fyysisesti tai psyykkisesti valmiita.
Jei! Käännynnäinen 🙂 Itse rakastui westernin helppouteen – tai saahan siinäkin vääntää ihan hiivatisti, jos kisaa ja haluaa suoritukset nappiin – tärkein pointti on oikeasti ratsastaa tai toimia hevosen kanssa, ei sitä vastaan. Jotenkin mietin niitä päiviä, kun varusteet ja asenne oli kuin nyrkkeilykehään mennessä, sitten mietin muutamaa puomia kentällä maassa ja heppa länkkäkamoissa (enkku ratsarit on tätiratsastajalle hyvät silti) siinä sitten pitkin ohjin hivuttelee ja pyörii niiden puomien ympärillä. Hyvän olon tunnetta kun saa sen muutaman sekunnin kestävän tehtävän nappiin. Kun ratsastus perustuu siihen, että ”älä tee mitään, kun hevonen tekee oikein” – on oikeasti hienoa ja rentouttavaa. Ei tarvitse joka askeleella paukuttaa hevosen kylkiä, jos ravi / laukka / käynti on kohdillaan – olla vain hiljaa, myös ne pohkeet lähes irti hevosesta. Pyyntö on mennyt perille, miksi toistaa samaa pyyntöä toistuvasti, kun hevonen jo tekee mitä haluat?
Ei kouluratsastuksessakaan tarvitse kiskoa ja paukuttaa. Kauheaa, jos niin olisi.
Kts. esim. Eversti Carden opit (klassinen kouluratsastus). Samaa settiä edustaa Suomessa ainakin Anna Kilpeläinen ja hänen kauttaan löytää muita vastaavan henkisiä opettajia ympäri Suomen. Kannattaa kokeilla, aivan ihana tapa ratsastaa.
Keveys, yhteistyö hevosen kanssa, hyvä mieli kaikilla, ei mitään sormet kipeenä repimistä tai turhaa simputusta.
Itse en tiedä westerntyylistä juuri mitään. Myönnän auliisti! Ja sellaista, josta en tiedä, en lähde kommentoimaankaan mitään – en puolesta enkä vastaan. Jokainen valitsee ratsastustyylinsä/-lajinsa sen mukaan, mikä tuntuu itselle & hevoselle parhaimmalta, luontevimmalta. Kouluratsastusta haluaisin kuitenkin edes pikkasen puolustaa, joten itse asiaan: Minulla on nuori hevonen. Jos teen esim. väistöjä, ja ensimmäinen osuu aivan nappiin, kiitän hevosta ja annan kävelytauon. Enkä tee yhtäkään väistöä lisää. Ihan turha höylätä ja viilata kunnes menee huonosti, hevonen väsyy ja kokee liikkeen tylsäksi, ja asiasta jää paha mieli sekä huono muistijälki. Parempi jättää hyvä mieli ja muisti siitä, miltä tuntui, kun homma onnistui. Vanhemman ja kokeneemmankaan hevosen kanssa en lähtisi viilaamaan liikkeitä turhan montaa kertaa peräkanaa, jos sujuvat hyvin.
Kuten ilmeisesti westernissä, kouluratsastuksessakin on tarkoitus saada ensin hevosen selkä ylös, leveäksi ja kantamaan, pitämään ratsastajaa mahdollisimman helposti ja vakaasti siellä.
Ja, kuten esim. Pullamössöratsastaja sanoi, ei kouluratsastuksessa todellakaan ole tarkoitus kantaa hevosen päätä käsissään, repiä sitä kroonisesti suusta eikä paukuttaa jalkoja. Käsissä tulee olla ikään kuin kaksi pehmoista pumpulituppoa. Ei sormissa pidä tuntua kuin aavistus hevosen suusta (eli ei saa tuntua ihan tyhjältäkään). Istunnan ja jalkojen tulee olla ihan pehmeän rennot. Lonkista ja polvista auki sen verran, että hevonen pääsee ”tulemaan sieltä läpi eteen”. Alapohje mahdollisimman hiljaa, eikä mitään puristusta. Ylä- tai alapohkeella annetaan sitten merkki, kun halutaan hevosen muuttavan liikettään jollain tavoin – menemään enemmän eteen, siirtymään sivulle, nostamaan laukka tai vaikka pysähtymään. Jos nykypäivän kouluratsun kyytiin menee repimään, vetämään ja paukuttamaan, löytää itsensä suhteellisen nopeasti kattoparruista…….
niin, noinhan se menee jos osaa ja hevonenkin on koulutettu siihen 😀
Voi älä muuta sano! 15 vuotta kouluratsastuksen parissa pakertaneena ja pitkään westernin saloihin perehtymisestä haaveilleena toteutin haaveeni viime syksynä. Juurikin siksi kun kouluratsastus tuntui väkinäiseltä, järjettömältä ja mielekkyys oli hävinnyt. Ja vihdoin löytyi mun laji! Hevoset ja ratsastus on aina ollu mun laji, mutta ei esteratsastus eikä se koulukaan oikein.
Se ohjista ”irti päästäminen” oli aluksi todella hankalaa ja mikä hulluinta, oma olo tuntui huteralta! Vaikka eihän ohjasotteen tarkoitus ole pitää ratsastajaa tasapainossa.. Mutta totta tosiaan, westernissä pyritään siihen että hevonen on täysin hallinnassa ja kuulolla kaikille avuille, ja kun näin on, niitä ohjia tosissaan ei juuri tarvita. Tai siis ei saisi tarvita, joskus edelleen tarvitsen *kröhöm*. Pirun hankalaahan se on kun ei voi vaan runtata hevosta pohkeella tiukkaa ohjasotetta vasten väkisin virkkuukoukuksi (jota suurin osa minuakin valmentaneista kouluvalmentajista käski tehdä, tuntui itsestä aina inhottavalta tavalta) vaan täytyy oikeasti ratsastaa, mutta kyllä se vaan on mielekkäämpää. Ja istunta on sitten syksyn kehittynyt ihan älyttömästi, koska esim kilpailukäytössä olevat western hevoset on todella herkkiä istunnalle, ja vaikkapa halutun laukan nostaminen ei onnistu jos painopiste on yhtään tipoaa väärässä kohtaa. Olen myös joutunut venyttelemään ja tekemään liikkuvuusharjoituksia, koska pitkällä ohjastuntumalla hevosta ei voi runtata muotoon, ja jos lantionseutu on jumissa ja puristaa, on pehmeästä ja pyöreästä matalasta muodosta turha edes haaveilla. Lisäksi oikeanlainen istunta kysyy myös vatsalihaksia, joita mulla toistaiseksi ei ole tarpeeksi:D
Lopunkaiken: Työlästä, mutta palkitsevaa. Ja minun mielestäni myös kouluratsastusta järkevämpää ratsastamista. Mutta mielipiteensä jokaisella:)