Laitoin aiemmin tänään Kavioliiton FB-sivuille kyselyn kuinka monelle hevoset ovat olleet pelastava elementti elämässä. Tähän mennessä vastauksia on ollut vaikka kuinka! Kiitos niistä. Tarkoituksena on etsiä mahdollisimman hyvä tarina erääseen naistenlehteen. Lupasin jeesata heitä. Itse en tekstiä kirjoita, mutta toimittaja on kiva ihminen. Kerron lisää tuonnempana. Toki aloin itsekin pohtia mitä kaikkea hevoset ovat minulle edustaneet koko elämän aikana. Jos koiria ja kissoja ei lasketa, niin kaikkea. Ja siinä välissä kun en käynyt talleilla, roikuin pettävässä poikaystävässä kuin idiootti. Se on niin traagista nuorena!

En ole koskaan elänyt ydinperheessä. Minulla on ollut kaksi perhettä niin kauan kuin jaksan muistaa. Molemmissa ns. maistui hapan. Se aiheutti kotona paikoin melko hirveitäkin tilanteita, mutta en tuntenut että olisin yksin, vaikka olinkin ainoa lapsi. Oli koira, oli kissa ja oli hevosia. Pakenin aina koira kainalossa tallille. En mitenkään tilittänyt elukoille mitään, kunhan olin niiden lähellä. Tuntuu hassulta, että jonkun mielestä hevonen on pelottava, kun minun mielestäni ihmiset on paljon pelottavampia. Ei hevonen minua juurikaan yllätä tekemisillään.

Lapsena hevoshulluuteen tarttui ihan tosissaan. Ihan kuin se olisi ollut ainoa keino täyttää päänsä, ettei tarvinnut ajatella ikäviä perhejuttuja tai koulussa olevia paskoja tyyppejä. Sattuipa somasti, että oma murheidenhukuttamiskonstini oli juuri talli, se olisi aivan hyvin voinut olla jotain tuhoisampaakin. Hevosia ei juuri kiinnosta millaisesta perheestä olen. Harvaa tallikaveriakaan kyllä. Juoppuretkuiessa katsotaan plussaksi, jos on vaikeista oloista. Silloin ikään kuin on perustellumpaa ottaa vähän märkää. Jep.

Eron aikoihin olisi saattanut menojalka vipattaa enemmänkin jollei niskassa olisi huohottanut 500-kiloinen ruuna. Se piti paitsi asiat tärkeysjärjestyksessä, myös pääkopan kunnossa. Ei voi itkeä eroa kun olet yksin hevosesi kanssa maastossa ja hirvet ajavat metsässä takaa.

Alkoholistien lapsilla on taipumus pyrkiä pelastamaan kaikki, mielellään eläimet ja lapset. Itse olen myös hiukka tällä akselilla. Toki olen ostanut eläimeni ihan selvällä rahalla, mutta monta kertaa on tehnyt mieli pelastaa ties mikä raakki, ja RAKASTAA SE EHJÄKSI. Ehkä siinä on jotain sellaista, että kun ei voi pelastaa vanhempiaan, pelastaa jonkun muun edes. Sen verran järjissäni olen sentään ollut, etten ole ottanut valmiiksi risaa hevosta. Jos se hajoaa, se on sen ajan murhe. Ainahan jotain sattuu – jos ei hevoselle niin itselle, koiralle, lapselle, puolisolle, parisuhteelle, työpaikallae, vaikka mille. Ei sitä voi estää. Miksi siis kiukutella.

Välillä tulee vahingossa luettua netistä erityisen paskoja juttuja toisista ihmisistä ja heidän hevosistaan. Silloin käy mielessä, että kävisit sinäkin enemmän tallilla ja vähemmän netissä. Kaikki me ollaan hevoshulluja siksi, että meillä on hevosenkokoinen reikä sydämessä. Tai voi se olla toisenkin kokoinen, mutta hevonen täyttää sen kivasti.

Kun vingutte mitkä kaikki asiat ovat pielessä suomalaisessa hevoselämässä, muistakaa miksi me kaikki ollaan osa sitä. Rakkaudesta hevoihin. Piste.