Huom! En olisi IKINÄ uskonut päätyväni tähän: hyppäämään itse kasvatetulla hepalla esteitä. Kuva: Mari Stendahl-Juvonen

Kerronko millaisessa äänimaisemassa kirjoitan tätä? Yläkerrassa huutaa kurkku suorana poikani, joka on jonkin pelin melskeessä koko ajan kuolemaisillaan. Ulkona joku leikkaa moottorisahalla puita ja vuoroin melko äänekkäällä trimmerillä pihaa. Linnut yrittävät hätäpäissään karjua yli kaiken. Onnistuvat. Mikä puuttuu? Lentokoneet! Viihdyn.

Viimekertainen kirjoituksein kirvoitti monia tarinoita harjaamisesta. Se kirvoitti myös tarinoita siitä, kun ei ole mitä harjata, ei omaa hevosta. Olin havaitsevinani pienen tuskan sanojen takana.

Rohkenen väittää, että hevosten seuraa löytää kyllä, jos todella haluaa. Kerron esimerkin. Kun olin pieni tyttö, meillä Myyrmäessä ei ollut hevosia. Kartoitimme ympäristöä ajamalla fillarilla pitkin poikin etsien kavionjälkiä. Jos sellaiset löydettiin, seurattiin niitä kunnes talli löytyi. Usein joku muukin tyttö oli jo löytänyt paikalle ja hoitajan paikka ei ollut enää auki. Höh.

Hevoshulluuteni alkuaikoina hevostelin enimmäkseen viikonloppuisin Aulangolla ollessani isän luona. Hevosteluni tarkoitti tuolloin sitä, että hengasin tallilla tehden ei-mitään. Nojasin aitaan ja katselin tunteja. Istuin laitsalla tuijottamassa hevosia. Vuosien jauhamisen jälkeen pääsin alkeiskurssille. Kävin kerran viikossa, koska se oli kallista (25mk/h).

Kun alueellemme tuli talli, ryysäsin heti kyselemään olisiko hoitajan paikkaa auki. Ei ollut. Odotin. Paikka aukesi ajan mittaa.

Kesäisin olin niin allerginen koko tallille, että päivät menivät niistellessä ja aivastellessa. Silmät kutisivat niin perkeleesti. En mennyt lääkäriin, koska lääkärit halusivat tuolloin, että lopetan ratsastuksen. Se ei ollut vaihtoehto. Tai ratsastuksen olisin kai voinut lopettaakin, mutta tallillakäymistä en.

Kun muutin kotoa pois, lopetin kaiken hevostelun. Jostain syystä yöelämä kiinnosti enemmän. Kun sitten muutaman vuoden häröilyn jälkeen palasin kaviokkaiden pariin, imu olikin kahta hirveämpi. En edelleenkään ollut lainkaan äveriäs, eikä minulla ollut koskaan penniäkään ylimääräistä. Huutelin vain joka suuntaan, että hevoset kiinnostaa, ja silloin tällöin tuli tarjouksia ratsastukseen. Ei kovinkaan usein.

Aloitimme kaverin kanssa itsenäisen hevosenpidon yhdessä. Maksoimme silloin hevosen ylläpidosta yhteensä 240e kuussa. Muistan miettineeni, että onhan se paljon, mutta koitetaan pärjätä. Ajan mittaa aloin maksaa koko summaa itse. Hiki vähän pursusi, mutta päätin onnistua. Monet tilittivät, että kahden pidetystä hevosesta tulee riitaa. Höpöhöpö. (Myös tulevien hevosteni vuokraajat ovat järjestäen olleet aivan ihania. Ole itse ihana, niin muut ovat sitä sinulle.)

Kun pääsin hyväpalkkaiseen työhön, ostin kutakuinkin ensi töikseni hevosen, mutta senkin osin lainarahalla. En ole lainkaan järkevä, ja se auttaa minua tekemään taloudelliset ratkaisut. Uskon aina ihan sokeasti, että keksin kyllä miten selviän. Mietin jo etukäteen, kuinka voin siivota, kerätä marjoja, hoitaa muiden lapsia ja koiria jne, jotta saan hevoseni kulut katettua. Kun ei pelkää MITÄÄN työtä, sitä kyllä löytyy. (Ja aina voi vuokrata hevostaan ulos.)

Tänä päivänä makselen hevosen ylläpidosta 730/kk + siihen päälle mahdolliset valmennukset ja kengitykset, raspaukset ja matolääkkeet. Onneni on terve hevonen. En ostele itselleni MITÄÄN muuta kuin ruokaa. Markkinointiyhteistyön sivutuotteina saan varusteita. Muuten Hilpalla olisi varmaan pelkkä kaulanaru. (HUOM! Olen kirjoittanut blogia seitsemän vuotta, joista viisi vuotta kolme kertaa viikossa. TÄSSÄ vaiheessa voi odottaa, että joku kiinnostuu markkinoimaan kauttasi.)

En vaihtaisi tätä köyhistelyä mihinkään, sillä sisäinen maailmani on rikkaampi kuin koskaan. Tiedän, että vaikka hevoseni kupsahtaisivat, onnistuisin ajautumaan jonkun mukavan hepan kiltiksi tädiksi, joka liikuttaisi sitä kun omistaja on jossain. Olen luotettava, peloton ja aikuinen. Osaan tarpeeksi, jotta voin ratsastaa, mutta viihdyn myös narun perässä. Tärkeintä on läheisyys hevosen kanssa.

Sanotaan, että jos TODELLA haluat jotain, saat sen. Väittäisin, että näin se on. Pienikin epävarmuus pilaa koko jutun. Jollet IHAN OIKEASTI haluakaan hevosta, universumi kyllä tietää sen. (Jo pieni ajatus siitä, että mitä jos en pärjää, riittää. Pärjäät kyllä! Ja jos et pärjää, mitä sitten? Myyt hevosen pois!)

Ollaan mitä ollaan, mutta ei olla katkeria! Hevosista kyllä riittää rakastettavaa kaikille.

Tämä heppa putosi syliimme, konkreettisesti! Omistaja kysyin milloin voi tuoda sen pihaan.