Tervetuloa taas tänne hevoshassuttelun maailmaan!
Tänään tirskumme sille, että yhtenä päivänä on jäätä ja toisena kuraa.
Kolmantena voi hyvinkin olla pieni kinos, josta luonnollisestikin tulee tilsat.
Ja jos jollain on jo hokit JA tilsakumit, niin sanomattakin on selvää, että ne jäävät tarhaan, jonka syvyys lähenee jo metriä ja imukyky sitä keittiöpaperia, jossa on sisällä norsuja. Näillä keleillä ei voi voittaa!
On liian pimeätä luonnossa, liian lörtsöä kentällä, liian ruuhka maneesissa. Näillä keleillä on kätevintä olla työtön perijätär, jonka hevonen on vammainen ja sitä voi vain kävelyttää. Ratsastaminen on liian hankalaa ja raskasta. Tosin perijätär voisi ehkä käydä päiväsaikaan ratsastamassa, kun me muut ollaan töissä, jotta voidaan laittaa viimeisetkin pennimme siihen mudassa kierineeseen ripulihousuun, jonka loimi on taas repaleena. Mutta perijätär varmaan haluaa nukkua pitkään, koska masentaahan nämä kelit, ja hups, sitten onkin jo valo mennyt, ei ehtinyt maastoon, pakko mennä maneesiin, jaahas, koululaiset onkin ehtineet ensin, joutuu ponityttöjen sekaan, sehän on kauheaa jne.
Ei ole perijättärenkään elämä millään muotoa mutkatonta! Että sinänsä ihan sama, vaikka oma perintö onkin luokkaa huonot hampaat ja taipumus syöpään ja/tai juoppuhulluuteen.
Mutta. Taas on kaivettu siis elukka liejusta ja ruuvattu hälle kantahokit. Sen seurauksena ensimmäiset tuuletusaukot saapuivatkin jo takasääriin. Pikkusen se turvotti, mutta mitä sitä ontumaan. Veri roiskuen sitten hiihdeltiin pitkin maneesia. Hevosella oli virtaa ihan villiksi asti. Liekö kuppaus tehnyt hyvää, paha veri valui pois. Pitänee pistellä ihan itse lisää reikiä, jos se on silloin noin hyvä ratsastaa!
Muutamaa päivää myöhemmin turvotus oli laskenut, mutta vuohisnivel oli yhä vähän isompi kuin toinen. Sitäkään ei turhaan lähdetty ontumaan, joten olkoot. Näinä raskaushormonien täyttäminä päivinä mikään ei tunnu haittaavan. Kaikki on okei. Pasinkin liikkeet jo näkyy (ehkä, tai sitten se on ilmaa).
Jottei aika ihan pitkäksi kävisi, niin päätinpä yhtenä päivänä mennä koirien ja hepan kanssa luontoon. Kävin ensin laittamassa hevon kuntoon ja tulin sitten autolle ottamaan hurtat. No, nehän olivatkin lukinneet itsensä autoon, koska niiden omistaja oli jättänyt avaimet penkille. Kyllä siinä nauru maittoi, kun yritin hyppyyttää elikoita uudestaan avaimien päälle. Hassusti vaan ei ovi auennut. Läksin siitä sitten pelkän hevosen kera sinne kuuluisaan luontoon ja ajattelin, että ovi hoitaa itsensä auki. Ei hoitanut. Kippasin hevosen sisään, lainasin auton, jolla kurvasin kotiin hakemaan auton vara-avainta. Onnellisena sen löytymisestä kaahasin takaisin tallille ja autoni ovelle. Ei aukea. Mitä perkelettä, olisi joku kysynyt. Tallikaverini, sanotaan häntä vaikka Neroksi, sanoi, että vara-avaimessa on piiloavain, jolla oven saa auki. En tiennyt. Nyt tiedän. Viulut alkoivat soida. Avasin oven. Päästin koirat ulos. Olin voittaja.
Ensi kerralla kerron sitten jostain hassusta sattumuksesta, jos sellainen vaikka tulisi eteen. Heleijaa!
Viimeisimmät kommentit