"Annan vain yhden Leenan nousta selkääni."

”Annan vain yhden Leenan nousta selkääni.”

Muistatteko, kun luitte pikkutyttönä Musta Ori -kirjaa ja ajattelitte, että olispa hienoa jos minullakin olis hevonen, joka ei anna kenenkään muun ratsastaa kuin minun? Merja Jalolla taisi olla vähän vastaava kirja, mutta siinä seikkaili valkoinen hevonen. Kirjoissa tyttö/poika pelastaa hevosen varmalta kuolemalta ja siitä hyvästä hevonen rakastuu ihmiseen niin, että palkitsee hänet olemalla kiva.

Melko harvoin kai nykyään kukaan ajautuu hevosen kanssa autiolle saarelle, mutta sama fiilis löytyy helposti. On vaan niin kertakaikkiaan ihanaa olla korvaamaton. Kukapa siitä ei haaveilisi? Toki löytyy hevosia, joiden kohdalla yksi ihminen on Se Oikea. Tällaiset hevoset yleensä kiertävät useamman tyypin läpi ennen kuin yksi ajattelee samalla tavalla kuin juuri tämä kopukka. Tämän tyyppisestä hevosesta luin juuri Hevosurheilusta. Hevosen nimi on Wilhelmina ja sillä ratsastaa nyt Sanna Backlund. Sanna kertoi kuinka pitkä ja kummallinen tie on hevosen kanssa kuljettu, kunnes palaset loksahtelevat paikoilleen. Se kuulostaa hienolta. Ja varmaan tuntuu vielä hienommalta.

Arvostan ihmisiä, jotka eivät anna periksi. Silti monesti periksiantamattomuus merkitsee samaa kuin jämähtäminen. Että on se kumma kun se aina kieltää vaikka niin on harjoiteltu. Kenties harjoittelussa on jotain pielessä? Tai itsessä? Traagisen moni ei päästä hevosensa selkään ketään muuta, koska ”se on niin vaikea”. Ei kai mikään ratsuksi kelpaava nyt niin vaikea ole, ettei ammattilainen siellä hetken pärjäisi. On tietty eri asia mihin hevonen on tottunut. Saattaahan se pullikoida erilaisten ideoiden äärellä, mutta ketä se haittaa? Jos tuloksena on toimiva, tyytväinen hevonen ja näin ollen onnellinen omistaja, eikö se kannata?

Muistan aikanaan, kun sain osakseni kottikärryllisen kultaa. En ehkä konkreettisesti, mutta kuvainnollisesti. Sain hevoseni vuokraajaksi itseäni paremman ratsastajan. Ensin se sattui sieluun. Perkele, siellä se viilettää, hienosti. ”Se sun vuokraaja meni sun hevosella tosi hienosti”. Niin varmaan. Kun egoni jousti vähän, tajusin, että olen suuren viisauden äärellä. Piru vie, tämähän on neroutta. Hevoseni on parempi, kun sillä ratsastaa joku PAREMPI RATSASTAJA pari kertaa viikossa. Heureka!

Eikö marttyyrien aika olekin jo ohi? Ei kai kukaan tänä päivänä enää itke, että voi kauheeta kun on pakko mennä itse tallille joka päivä, koska jos en mene, hevoseni ehkä surmaa jonkun. Ja vielä hirveämpää tietysti on, jos joku menee sillä hevosella ja sanoo, että se on tosi kiva. Aaaaa! Juu ei. Nämä ovat juuri niitä paikkoja, jossa viisaus mitataan. Pelkääkö hevoseni OIKEASTI maastoilla, vai olenko minä vain päättänyt, että se ei tykkää eikä ole tottunut, joten menemme maneesissa. Onko hevoseni avoväistö vaikea, vai teenkö minä siitä vaikean? Kieltääkö se, koska on kenkku, vai koska minä olen epävarma?

Sen ihmisenhän saa valita, joka sinne Mustan Orin selkään kiipeää. Ei ole pakko valita sitä ylimielistä munapäätä, joka katsoo sinua kuin  idioottia, että tämähän on ihan helppo. Siitä tulee vain ja ainoastaan paha mieli. Mutta, for God’s sake, laita sinne hevosen selkään joku hyvä ratsastaja! Heti kun olet niellyt egosi, opit niin paljon, ettet tajuakaan. Eikä sinun välttämättä tarvitsekaan vaihtaa hevostasi uuteen, kun se on niin kamala.

PS. Viime keskiviikkona estetunnilla opettaja hyppäsi hetkeksi Pullukan selkään. Joku siinä ammatti-ihmisen selkään astumisessa jo on, että Pullukka otti heti asennon ja venytti ylähuulen keskittymisasentoon ja suoritti kuin mikäkin…suorittaja! Parasta.

Jos saan valita, niin mieluumin syön.

Jos saan valita, niin mieluumin syön.