Haluan oman ykköshoitajan.

Haluan oman ykköshoitajan.

Terveisiä jurakaudelta! Tulin tuossa taas miettineeksi menneitä kun luin teidän kommenttejanne ratsastuskoululaisista. Yksi hyvä kommentti oli kun lapsi oli suivaantunut siitä, ettei hän opi ratsastuskoulussa hoitamaan hevosta, ruokkimaan sitä ja siivomaan karsinoita. Se on muuten totta! Melko harvassa paikassa pääsee lähellekään esim. hevosten ruokia. Tai opetetaan kylmäämään kinttuja hyppäämisen jälkeen. Tai hieromaan arnicaa kipeisiin lihaksiin. Tai rullaamaan lämppärit yöksi.

Muinaisaikoina hevosista tiesivät eniten tytöt, jotka olivat olleet hoitamassa ravihevosia. Ravitalleilla sai tehdä ylivoimaisesti eniten juttuja ja vastuu kasvoi sitä myöten kun kyvyt kasvoivat. Aika monen ravitallilla hevosuransa alkaneen otteet olivat ihan toista luokkaa kuin ratsastuskouluoppilaiden. Missä nykyään opitaan käsittelemään heppoja? Ratsastusleirillä päästään varmaan lähimmäs ideaalia. Ruokinta on yleensä ammattilaisen homma, ettei satu stipluja. Se on ihan ymmärrettävää.

Kun minä pääsin nuorna hevoseen kunnolla kiinni, oli kohteena poni Bob. Olin ns. kakkoshoitaja, eli aika hyvissä asemissa moniin verrattuna, mutta ihan nolla verrattuna ykköshoitajaan. Tässä tapauksessa olin erityisen nolla, koska hevosen harjojen väri oli MUSTA, eikä VIHREÄ, jota olin itse ajatellut. Niinpä huolella keräämäni harjat jäivät käyttämättä. Siinä ykköshoitaja-Marita oli tosi tiukkana. Hoitajan ominaisuudessa pääsi ihan kivasti tutustumaan yhden hevosen anatomiaan. Joku sanoi, että kannattaa kokeilla joka päivä sen kaikki kintut läpi, niin huomaa helposti jos niissä on jotain poikkeavaa. Siitä asti olen moisen homman tehnyt, kaikilla hoitamillani hevosilla. Hevosenhoitajana parhaiten kuitenkin tutustuin hevosen varusteisiin. Niitä kiillotettiin jatkuvalla syötöllä. Vehkeiden sopivuudesta opin lähinnä suitsien soveltuvuuden. Ja riimun. Oli sekin jotain! Opin myös, että satularasva on myös ihan okei huulirasva.

Vasta muutettuamme Vantaalta Tuusulaan ajauduin ravitallille. Naapurissamme asui pari ravihevosta, josta toinen oli nuorikko ja toinen toipilas, joten ei ollut kiire mihinkään. Tällä tallilla sain ruokkia ja tarhata ja syötellä. En oppinut ruokinnasta sen kummempia (vesi-heinät-kaurat), mutta ainakin pääsin muonaan käsiksi. Myös kengityksen ja kavioiden vuolun näin ensimmäistä kertaa läheltä. En voi sanoa vieläkään kengityksestä hirveästi juuta tai jaata, mutta selkään huomaan jos joku on muuttunut. Mielestäni kengittäjä saa ihan rauhassa hoitaa ammattipuolen, ei hän minua siihen tarvitse. Ravitallilla minulle annettiin ensimmäistä kertaa vastuuta. Se tuntui hienolta. Se nousi myös päähän, sillä jonkun ajan kuluttua aloin neuvoa ravimiehiä. Hyvä, Katja. Juuri näin.

Sitten suora leikkaus 2000-luvun ensihuokauksille, kun Jaska-heppani asui Nuuksiossa. Olin jo tottunut siihen, että itse pitää hoitaa kaikki ja välillä ei millään jaksa. Yhtenä jumalan siunaamana päivänä sitten eteeni tuli pieni tyttö, joka kysyi pienellä tytön äänellä “voisinksmä alkaa hoitaa Jaskaa?” Sanoin “totta kai”, ja siitä alkoi elämäni hienoin kausi hevosenomistajana. Hevonen oli vastedes aina puhdas, niin myös kaikki kamat mukaan lukien minun saappaani (Camilla, I love you). Saatoin soittaa ja pyytää hoitajaa menemään tallille jos en itse päässyt. Se on, tiedättekö, hienointa maailmassa.

Varmasti ratsastuskouluissa elää vielä jossain määrin hoitajakulttuuri, mutta yksityitalleilla tilanne on kyllä aivan huono. Ei hoitajan hoitajaa! Kaipaisin nuorikkoa, joka on hullun innostunut hevosten hyvinvoinnista ja haluaa oppia kaiken ja heti. Ja kaipaa koe-eläintä. Pitääkö tämmöinen ykkös-kakkos-varahoitaja -ketju perustaa erikseen uudelleen?

Ottakaa kantaa! t.nimim. Kakkoshoitajasta huipulle

Kakkoshoitajallekin riittää hommaa. Av yv.

Kakkoshoitajallekin riittää hommaa. Av yv.

Hei muuten! Nyt on hyvä kimppatarjous Horse Showhun, kannattaa tarttua: Hyvässä seurassa