Sanovat, että tieto lisää tuskaa. Varmaan niinkin, mutta kyllä se on oppi, joka sitä vasta lisääkin. Ensin a) yrität opetella esim. ratsastamaan, ja tuskastut, koska se on niin pirun vaikeaa, ja sitten b) tajuat, että nämä asiat olisi pitänyt opetella jo 40 vuotta sitten, ja tuska senkun kasvaa. Viime aikoina olen ahdistunut siitä, että huonolla tuurilla minulla on enää alle 40 vuotta aikaa opetella lisää ratsastamista. Välillä tuntuu, että olen vasta NYT alkamassa päästä jäljille, ja kohta se jo loppuu, koska olen liian vanha. Kymmenen vuotta hevosten kanssahan on silmän räpäys, kaksikymmentä käytännössä viikonloppu, ja kolmekymmentä vuotta pikku rupeama. Eräs tennistä pelaava ystäväni on sitä mieltä, että vanhenemiseen liittyviä asioita pitäisi jo nyt alkaa miettiä. Melkein suutuin hänelle: miksi ihmeessä? Miksi himmaisin kilometrejä ennen jyrkännettä? En näe siinä mitään järkeä. Olen VARMA, että hidasta köpöttelyä saa osakseen ihan riittämiin, vaikka ei siihen erikseen valmistaudukaan.

Moni ikäiseni (parin viikon päästä 52) ilmaisee olevansa jo ns. LOST CASE, ei opi enää mitään uttaa. Ei varmaan opikaan, jos ei halua, mutta miksi ei haluaisi? Minkä tiellä se oppiminen on? Eikö oppiva voi rentoutua tms? Olen havainnut, että ihmiset, jotka tykkäävät käydä paljon maastossa kokevat, että tässähän tämä on, ei tähän mitään tarvita. Onhan se totta, mutta totta on myös se, että maastossa pitää IHAN OIKEASTI osata hallita hevonen. Jos hevonen sekoilee kentällä, sen voi viedä talliin. Jos se sekoilee maastossa, se on kuitenkin ratsastettava kotiin. Se kysyy toisinaan pinnaa ja kykyä. Maastoilu kaikkine askellajeineen ON ratsastusta, ennen muuta hevosen hallintaa.

Uhhuh. Kuva: Mari Stendahl-Juvonen

Minä rakastan maastoilua. En siksi, että siellä saa vain olla, vaan juuri siksi, että hevoseni on ihan eri tavalla hereillä ja läsnä. Sitä kiinnostaa! Sitä kiinnostaa tosi paljon miten MINÄ reagoin mihinkin, jännitänkö, haluanko lisää vauhtia vai jarruja. Se myös kuuntelee ihan eri tavalla. Se uskaltaa, jos minäkin uskallan, menee pyynnöstäni vaikeampiinkin paikkoihin. Tänään mm. kun tuli tilsoja, menimme lähimpään lätäkköön hetkeksi, ja tilsat jäivät sinne. Mahtavaa! Ei Hilppa lätäkköön mene pyytämättä.

Aah. Kuva: Mari Stendahl-Juvonen

Koultunnit ovat yhtä lailla mahtavia, mutta eri tavalla. Siellä mitataan mihin se Katja oikeastaan kykenee. Viimeksi ei juuri mihinkään. Olin juuri asentanut Hilpalle kantahokit, ja tod. näk. niiden ansiosta se juurtui kenttään kiinni. Ei MINKÄÄNLAISTA eteenpäinpyrkimystä. Ja kun satulakin oli jo sovitettu ja kaikki! Vasta raippaa heilutellen se lähti yhtään mihinkään, ei sillä raipalla mihinkään edes koskea tarvinnut. Kunhan heilutin. Mutta silti, kylläpä korpesi! Koska olen aiemminkin törmännyt tähän nahkeuteen ja laukan huonohkoon pyörintään, päätin omaksi rauhakseni pyytää ell:n kuvaamaan sen takakintereet. Viimeksi, kun takapolvi piikitettiin, ell sanoi, että jollei tilanne parane, kuvataan kintereet. Jos alkavaa kinnerpattia löytyy, laitamma piikin. Se on mutkaton homma. Enhän ole esim. myymässä Hilppaa yhtään mihinkään! Jos vikaa ei löydy, alamme suorittaa kovaa ajoa, eli lihaskunnon kehittämistä. Kyllä tää tästä!

Tänään maasto, huomenna jotain, sunnuntaina HYPÄTÄÄN! JEEE!