Intiaanipäällikkö Kurkkaava Jorma ja rouvansa Keimaileva Muumi pääsiäiskävelyllä.

Onhan tämä pääsiäinen jännä. Yhtenä päivänä on töitä, toisena ei, kolmantena on kaupat periaatteessa kiinni, mutta jotkut kumminkin auki jne. Ihmekös se sitten, että jo eilen olin ihan eväät matkassa menossa tallille siivoamaan karsinoita ja sen jälkeen ratsimaan (joka on muuten melko ärsyttävä sana). Vasta tallilla epäilys hiipi mieleeni – pitiköhän minun tänään siivota karsinat? Mikä päivä tänään on? Ehkä perjantai, vai kenties lauantai? Vai joku muu, mikä? Niinhän se sitten toki oli, että karsinoiden siivous oli tosiaan vasta lauantaina, eli tänään. Käytiin siinä sitten Hilppaa moikkaamassa ja sen semmoista.  Hilppa voi hyvin ja on kaunis, kaikessa 1-vuotiaan rumuudessaan.

Kedon Orvokki os. Orvokki Keto

Tänään siis rapsuttelin kymmenisen karsinaa puhtaaksi ja sitten palkitsin itseni maastolenkillä. Lapseni lähti mukaan. Lasta epäilytti hieman, sillä hänellä oli allaan uhkea orhi. ”Äiti, mitä jos Pullukalla on kiima.” No, sitten otetaan vastaan mitä jumala tarjoaa, rakas lapsi! Ja sitäpaitsi Pullukka on kovempi juoksemaan kuin orhi, joka on suomenhevoinen. Toki HYVIN laadukas sellainen. Ja itse asiassa Wegeliuksen Chrissekin paljasti, että yksi hänen varhaisista kisakamuistaan, muistaakseni nimeltänsä Darius, oli PUOLIKSI SUOMENHEVONEN. Sillä siis hypeltiin Keskisessä Euroopassa talon kokoisia esteitä. Eli älkää lainkaan ylenkatsoko pv-suokki-linjaa!

Jo tallin pihalla orhi katseli Pullukkaa ns. siihen silmään. Sanoin lapselle, että ratsullasi on jo jorma vähän kurkkimassa, ollaanpa tarkkana ettei päästä todistamaan jotain maailman luonnollisinta. Jotta hermostumisemme ei näkyisi, päädyimme vitsailemaan. (Meidän perheessä kovin tyypillinen defenssi.) Keksimme orhille intiaaninimen: Intiaanipäällikkö Kurkkaava Jorma. Naurusta toivuttuamme keksimme myös Pullukalle intiaaninimen: Keimaileva Muumi. Sitten päädyttin keksimään kaikille tutuille hevosille inkkarinimet. Hilpan nimeksi tuli Kedon Orvokki omaasukua Orvokki Keto. Kaikenlaista!

Suosittelen käyttämään nimien keksintää aseena nälkää/kylmää/hermostuneisuutta/vitutusta vastaan. Toimii.

Ja niin kuin kuka tahansa vastuunsa tunteva äiti, minä johdin pientä joukkoamme. Ehdotin, että mentäisiin yksi kiva reitti, jonka olenkin mennyt joskus pari vuotta sitten. No varmaan arvaatte kuinka siinä kävi. Harhailimme pitkin ihmisten pihoja (onneksi porukka on tosi paljon reissussa) ja seilasimme pitkin pusikoita. Puhelimen kartta näytti ihan mitä sattuu. Päädyimme ihmeellisten kiekuroiden ja u-käännösten päätteeksi tulemaan samaa reittiä takaisin. Kohdalle sattui ihan sairaan hyvä hiekkasuora, jonka olimmekin laukanneet maltillisesti poispäin. Jostain ne hevoset kuitenkin tietää mikä on himaan päin vaikka hima olisi viiden kilometrin päässä. Kurkkaava Jorma ja rouvansa Keimaileva Muumi ottivat semmoiset laukkarupeamat, että tietävät laukanneensa! Itselläni ei ollut suurempia ongelmia jarrujen tai takapään hallinnan kanssa, mutta lapseni huuteli jatkuvasti ”hui” ja ”oho” ja ”jarruta äiti!” Sanonpahan vaan, että se, joka väittää, että ”ei ne kiitolaukassa pukittele” voi mennä kotiinsa ja olla hiljaa. Lapseni sanoi keskittyneensä AINOASTAAN selässä pysymiseen. Hauskaa oli tietysti se, että a) lapsi oli yhä kyydissä ja b) se oli hänestä hauskaa. Äitin tyttö!

Vitsikkäintähän tässä kuitenkin oli se, että reissun alkuvaiheessa oikein suunniteltiin, että keväämmällä voisi lähetä semmoiselle ”katsotaan mihin päädytään” -maastoreissulle. Itsehän olen niitä harjoittanut maailman sivu, mutta lapselle alue on vieras. Lapsi päätyikin kysymään reissun päätteeksi, että miten meni noin niin kuin omasta mielestä?

Paremmin ei voisi mennä! Ei satanut, ei ollut kylmä eikä nälkä ja Pullukan aka Keimailevan Muumin korvat olivat koko ajan eteenpäin.

”JAAAAAAAAAAAAAAAAAA!” – Manuel Vasconselos