Kinkkinen vasen laukka. Kuva: Mari Stendahl-Juvonen

Monelta osin harvinainen päivä. Ensinnäkin herään itse kohtuullisen aikaisin, mutta kerrassaan myöhään verrattuna poikaani. Hän on noussut kello 7 ja lähtenyt tsekkailemaan luontoa. Tämä on siksi outoa, että sama jamppa nukkuu yleensä helposti kahteen. Ehkä hän kasvoi viime yönä aikuiseksi. (Tai suoraan eläkeläiseksi, sillä tämä aikuinen nukkuu vaikka iltaan,  jos se vaan onnistuu.)

Sellainen päivä on paras, kun ei ole mitään aikataulua. Siivoilen hieman kotosalla ja lähden tallille. En edes katso kelloa, koska ei tarvitse. Tallilla neiti Pimpernelli tulee tarhan portille vastaan. Olen odotettu vieras. Aina ei näinkään ole.

Laitamme vehkeet päälle ja lähdemme rämpimismaastoon, metsään. Jestas, että se on ihanaa. Pieni ratsu on hirveän taitava eikä niskuroi missään tilanteessa. Ihan läheltä lentää joku iso, ihan pikimusta lintu ja Hilppa vähän hätääntyy. Kerron sille, että se on lintu. Se jää läheiseen puuhun istuskelemaan ja raakkuu sieltä jotain. Mietin onko se merkki, ja jos, niin mistä.

Yksi ehta kauhun hetki koetaan kotimatkalla. Reitin varrelle osuu ratsastuskoulu, jonka pihalla on toisinaan hevosia. Se jaksaa ihmetyttää hevostani, mutta tällä kertaa siellä on PONITYTTÖJÄ. Sellaisia Hilppa ei ole juurikaan nähnyt, joten ihmetyttää kyllä. Eikä siinä mitään, mutta kun samaan aikaan toisella puolen tietä puussa hyppii villieläin – ORAVA,  on jo tilanne päällä. Ihan järkyttävää! Villieläimiä ja ponityttöjä, mikä paikka tämä oikein on? Äkkiä pois! Nopea hätäkakka tielle ja heippa.

Jostain syystä Parikan Hanna saa Hilpan aina laukkaamaan ihanasti kaikkiin ilmansuuntiin. Onpas Hilppa muuten paksu tuossa! Ei ole nää noin paxu.

Kerrankin puhti riittää vielä maneesiin asti. Siellä on plääninä laukkailla. Näin tehdään. Koska olen nössö, aloitan oikeasta laukasta. Se on jumalais-taivaallinen, tahdikas, reipas ja joustava. Ihana. Sitten vasen. Nosto…ööö, no tuleehan se sieltä. Laukka pyörii ihan okei, mutta taipumista ei havaittavissa. Pyrin sitten edes suoruuteen. Ravissa ja käynnissä vasemmalle taipuminen ei ole mikään pulma, mutta laukassa on vaikeaa. Joku heikkoushan se on, kehityksen vaihe. En ala ollenkaan riitelemään, vaan annan pidempää ohjaa ja yritän pysyä keskellä hevosta niin, että hän voi itse hakea tasapainoa. Se onnistuukin aika kivasti. Pitkässä muodossa hän löytää vähän taipumistakin.

Eräs maneesissa ratsastava kolleega sanoo: “Hilppa on kyllä tosi hieno.” Meinaan purskahtaa onnesta itkuun ja totean: “Kohta se on! Vähän on vielä kesken.” Miten kiva fiilis tuli. Kyllä aina kannattaa kehua jos meinaa. Siitä tulee niin hyvä mieli eli miekku. Pyrin itse moiseen toimintaan yhtenään. Kehuminen on kivaa. Osaisinpa kehua itseänikin, sepä vasta olisi hienoa!

Nyt kun heppa on kunnossa, saattaa olla, että osallistun tiistai-iltana tunnille. Toki kyseessä on meidän oma pikku puolituntinen, mutta silti.

Voikaa hyvin ja halatkaa hevosia minkä ehditte! Ihminen tarvitsee kuulemma seitsemän halausta päivässä, jotta oksitosiini virtaa kunnolla. Eläimet kuulemma kelpaavat halattavaksi. Onneksi!

Hali <3