Perikses.

Aina sama laulu, monta eri versiota. Kulkiko se muodossa, meneekö se periksessä? Saitko sen peräänantoon?

En ehkä muista ihan ensimmäistä kertaa kun ratsastamani hevonen kulki peräänannossa (se saattoi olla vahinko), mutta muistan sen, mitä siitä seurasi. Aivan tauoton peräänannon metsästys. Uskon vakaasti, että päädyin teininä valmennusrinkiinkin yhden onnistuneen ratsastuskerran perusteella. Silloin onnistuin saamaan jyhkeän, etupainoisen suomenhevosen peräänantoon. Tai ainakin sinnepäin. Seuraavaa kertaa saatiin sitten odotella ihan rauhassa.

Ei perikses.

Mikä siinä sitten on niin pirun vaikeaa?

En kyllä ollenkaan tajua. 80-luvulla alettiin jatkokurssi -nimisillä tunneilla vatkaamaan hevosen päätä sisäohjalla. Tai ei varsinaisesti päätä, oli lähinnä tarkoitus ”irrotella” kuolainta, koska se ”puri kiinni.” Ulko-ohjan kuului olla napakkana koko ajan, sitä ei vastaavasti saanut vatkata ollenkaan. Olen melko varma, että kukaan meistä tuntilaisista ei tajunnut mistä on kyse. Eversti Carde pauhasi juuri viime viikon Hevosurheilussa, kuinka hevosen pitää olla parhaimmillaan tavattoman kevyt. Sitä varmaan haettiin, mutta ei mitään käsitystä miten se sisäohjalla pelailu asiaan liittyi. Ja kun samaan aikaan piti käyttää sitä jalkaa, niin sehän käytännössä tarkotti jatkuvaa hevosen kyljen kaivamista.

Ei siellä päinkään.

En usko, että hirveänkään paljon olen noista ajoista viisastunut. Olen sen verran vanhempi, että olen toki kokenut miltä tuntuu kun hevonen kantaa itseään kevyesti ja on sulava sekä edestä että takaa. Se, miten tuohon pisteeseen pääsee, on eri hevosille kummallisen erilaisen työn takana. Joidenkin pitää antaa rauhassa etsiä hyvä kohta, joillekin se pitää määritellä hyvissä ajoin. Joitain pitää ajaa eteen ensin, jotkut pitää saada rauhoittumaan.

”Hevosen pitää kulkea oikein päin, ettei sen selkä tule kipeäksi,” kuulee monasti sanottavan. Siihen taas eläinten käytöstutkija Jaana Pohjola jyrähtää, että mites hevosen pään asento siihen kuuluu. En kyllä yhtään tiedä. Tämän päivän Hevosurheilussa satulaniekat Suni ja Martikainen pohdiskelevat, että ammattilainen voi ratsastaa samalla satulalla montaa hevosta, koska hevoset kulkevat poikkeuksetta läpi selän, eivätkä näin ollen kipeydy niin helposti.

Ammatti-ihminen ja hevonen perikses, molemmat.

Alan voida huonosti. Tämä tulee päättymään karmealla tavalla. Hevoseni kulkee ”selän läpi” silloin tällöin ja tiistaisin. Vaikka kuinka vahvistan sen selkää kiipeilemällä, niin pirulainen kulkee miten lystää. Miksi minua ei ole jo viety pois? Käytän gramaaneja noin kerran viikossa jos jaksan. Silloin se kulkee hyvin ja kantaa itseään hienosti. Miksi se taas olikaan niin rikollista? Miksei niitä kielletä? Miksi näen jatkuvasti terveitä hevosia, joilla ratsastellaan silloin tällöin gramaaneilla? Entäs kuminauhat tai vaikkapa hackamoren ja gag-kuolaimen yhteiskäyttö? Eikö se ole aika paljon se?

Ehkä ytimekkäimpänä kysymyksenä: miksi ohjasotteen pitää monesti olla alkuun niin kova, vaikka keveyttä haetaan? Moni hevonen vaikuttaa silminnähden tyytyväiseltä, kun se on ratsastettu kunnolla, napakassa peräänannossa. Semmoinen saattaa vaatia hikeä ja voimaa ihmiseltäkin. Ja silti hevonen vaikuttaa tyytyväiseltä. Mihin tässä nyt pitää luottaa?

Tyhmyys ei ole ilo vaikka se naurattaa.

Näitä pohdin kun eksyin koirien kanssa kahdeksi tunniksi metsään. Älkää yrittäkö tätä kotona.

Niin siis miten me liitytään tähän?