Kuulostan ihan vajakilta aina kun käyn katsomassa Hilppaa. Huutelen jo kaukaa ”piiikku hipsun-pipsun, pimpula-pampulaaaa!” Kanssaihmiset hymyilevät vaivaantuneesti tädille. Se on se eläinlapsi-vaihde, joka menee silmään, kun on eläinlapsia näköpiirissä. Ei voi mitn. Mutta onhan hän herrajumala ihana. Nykyään kun hän asuu vakituisesti kahden pojan kanssa, hänellä on noussut elämä ja itsenäisyys siinä määrin päähän, että ei paljon omat ihmiset kiinnostele. Huuteluuni vastaavat useimmiten molemmat pojat, mutta Hilpan naama ei hievahdakaan heinäpaalista. Viimeksi tänään minua vastaan tuli komitea, jossa oli kaksi äitiä ja vanhempi poika. Nuorempi poika (Urpå) oli Hilpan kanssa ähistelemässä heinäpaalilla niin, ettei naama näkynyt. Ja johan se syykin selvisi. Nuori pari on kaivanut paaliin molemmille omat kuopat, joista on sitten pussailun lomassa kiva nykäistä evästä.
Tämän on minun kuoppani, älköön sitä kukaan muu hamuilko.
Mä voin näyttää miten siitä otetaan.
Ihan tavallinen kuoppa, eiks teillä ole tuommosia?
Ok, ota se kuva äkkiä ni pääsen takasin kuopalle. Sano äitille terpat, että hyvin menee!
Poikaystäväni Urpå tässä äitinsä kanssa. Mukava rouva tämä anoppi.
Nyt ei ehdi jutella kun pitää käydä kuopalla.
Näin kiehtovaa on lapsieläimen laiffi. Siellä se syö. Heti kun kamerasta oli loppunut akku, se alkoi laukkailla ja ravailla Kalle-pojan kanssa vinhasti. Tietty. Eli tekee se muutakin kuin syö, mutta silloin, kun ei voida dokumentoida. Koittakaa kestää, t. Dokumentaristi.
Viimeisimmät kommentit