Kuva: Mari Stendahl-Juvonen
Tänään hain auton huollosta. Pientä laittoa vaati, ja ensi keväänä sitten uudet kesärenkaat. Iloinen autoilija ajoi ulos huollosta 868 euroa köyhempänä. Voi taivas, mä sanon! Mutta jokainen hevosmuijahan tajuaa, että ilman autoa ei pärjää. Joten suu suppuun ja kättä lompakolle.
Siitä sitten huolletulla autolla reteesti tallille ratsastamaan nuorta hevostani. On järkevää käydä tänään, sillä huomenna hypätään. Näin ei tarvitse laittaa liimaa pyllyyn, että pysyy kyydissä. No kas, se osiohan jäi huomiotta tänään illalla, kun kiipesin selkään. Olin pukeutunut GRIPITTÖMIIN HOUSUIHIN. Kuka, herran tähden, nykyään tekee sellaista? Syyhän on tässä tapauksessa selvä: gripittömät ovat lämpimät (Gersemin paksu pöksy). Vähänpä tiesin, mitä tuleman pitää. Mutta eipähän tullut kylmä.
Pakkasin selkään uuden/vanhan koulusatulan kokeillakseni sitä. Hauskaa on se, että tämä penkki oli aikanaan rakkalla Korppu-hevosellamme, joka sitten kuopattiin 29-vuotiaana. Seuraava hevoseni Jaska peri satulan, ja olihan se ihanaa, kun oma pyllyni tykkäsi siitä kovasti. Pullukalle se ei sitten enää sopinutkaan, joten satula muutti takaisin Korpun vanhoille omistajille. No kas, minäpä se tuossa viikko sitten hokasin, että perhana, noinkohan se penkki on vielä elossa? On nimittäin ihastuttava vanha close contact Frank Baines. Otin yhteyden Korpun alkuperäisjoukkoihin: ”Juu, täällä se on varastossa, tule vaan hakemaan, äläkä pliis palauta!” Hain satulan.
Alustavasti näyttää siltä, että se istuu Hilpalle ihan okei! Mentiin kentälle. Ilta oli jo alkanut ja hämärsi ehkä millin. Kentällä oli kaksi muutakin. Hilppa oli alkuun ihan okei. Mentiin toki käyntiä ja sitten alettiin ravata. Jännittyneisyys levisi pieneen hevoseen. Mörköjä alkoi näkyä sielläkin, missä niitä ei ollut. Alkuun vaan jännitettiin, sitten otettiinkin yks kaks lähdöt, pylly tiukkaan alas ja hypeksimään. Voihan hitto. En uskaltanut ottaa laukan tahtia, koska olisin ehkä singonnut johonkin. Niinpä käveltiin taas ja väisteltiin vähän rentouden saavuttamiseksi. Kun pikkuhevo oli taas zen, mentiin ravia. Ja silloin se tapahtui: saavutin istuntani kanssa ÄÄRIMMÄISEN RENTOUDEN. En puristanut mitään millään ja kätenikin oli rento. Se oli upeaa! Horisin Hilpalle koko ajan jotain kannustusralleja, jotta se unohtaisi ajatella mörköjä. Aikansa se menikin mitä mallikelpoisimmin, mutta sitten taas: PAM. Konkkaloikat sinne-tänne-tonne. Kyllästyin ja lähdin maneesiin.
Välillä asiat on näin. Kuva: Nea Levonius
Siellä kauhua herätti laukkaava suomenhevonen, mutta kun se tyyntyi, pieni hevonen suoritti hienot laukkarupeamat. Ja minä olin RENTO! Olen täysin varma, että se on vanhan satulan ansiota. Tässä on taikaa! Saas nähdä onko tästä yhteisestä upeudesta mitään jäljellä huomisella estetunnilla.
ESTETUNTIRAPSA: Mentiin elämämme ensimmäistä YHTEISTÄ jumppasarjaa, joka alkoi puomilla ja sitten pieni ristikko. Ja töks. Siihen jäi ekalla yrittämällä. Toisella meni jo yli kaikista, kolmannella täydellisesti. Sitten mentiin rataa, ja mä sanon teille kavioliittolaiset, että halkean aivan näinä hetkinä onnesta, koska HILPPA OLI AIVAN HUIPPU. Se eteni, mun kädet oli rennot, me oltiin YHDESSÄ, hän luotti ja liihotti. Oikeat laukat aina esteeltä alas tullessa jne. You name it, we got it! Yhet reenit vielä ennen kisoja, joten huhhuh. Ja arvatkaa onko kuvia? Ei. Kisoista sitten!
Ja hei huom! Seuraava postaus sisältää melko nerokkaan vinkin ei-hevosihmisen (puoliso, mies, poika, joku muu, mikä) joululahjaksi! Tai muuten vaan piristykseksi. Välillä on IHAN OKEI ottaa nekin huomioon =D
Kaze seuraavalle! Kuva: Mari Stendahl-Juvonen
Viimeisimmät kommentit