Olen aloittanut uuden harrastuksen harrastuksen sisällä. Olen vallankin alkanut putoilla hevosen selästä.  Hieman ihmetytti alkuun, että mitenkäs tässä nyt ollaan koko ajan pölyä puremassa, mutta sitten alkoi valjeta. Olin siihen mennessä hypännyt melko pieniä esteitä, maksimissaan 100cm. Kutakuinkin siihen mittaan lähestyminen ei ole elämän tai kuoleman asia. Sen jälkeen alkaa nimittäin olla. Huomautettakoon kuitenkin, että itse ylitin kuitenkin esteen, vaikka hevonen ei. Että sinänsä se on vain puoli kieltoa. 2 virhepistettä? Juu, kisoissa ei ollut tämä, ihan treeneissä. Ja estekorkeus oli radalla kohonnut ennenkuulumattomaan 110cm:iin. Ja hassua on se, että ei ne tunnu kovin isoilta. Se lähestyminen vaan on HIEMAN tarkempaa. Jos kysyy hevoselta. Itellä ei ole niin väliä. Mihin tämä maailma on menossa, kun lapsi pelästyy kentän laidalla kun äiti putoaa? Eikö mun pitäis olla siellä kentän laidalla järkyttymässä kun lapsi putoaa? Ehkä sekin päivä vielä tulee.

Hevosella on uusi tarhakaveri. Aiemmin heppa oli pomo edellisen kaverinsa kanssa. Sen tunnistaa muun muassa siitä, että heppa on törkeän paksu, koska se syö molempien heinät. Sen tunnistaa myös siitä, että hevosessa ei ole ylimääräisiä reikiä. Nyt kaikki on toisin. Toivon, että hevo laihtuu, mutta ainakin siinä on lukuisia reikiä. Ja voin kertoa, että valkoisessa hevosessa ne näkyy. Se alkaa näyttää verkkokassilta. On se kaunis näky, kun hevonen on kesällä hinkannut häntänsä törkeäksi ja nyt se kasvaa kauniina pehkona takaisin. Siihen päälle pikku kestoripuli, jonka jäämistöt jähmettävät hännän ja pyllyn palkeet kivan keltaiseksi. Toisessa takajalassa on piiitkä reikä jostain tarhasekoilusta. On se kaunis eläin! Ai joo, meinas unohtua: hän myös syö iltamössönsä niin, että ruokaa löytyy vielä seuraavan päivänä mm. korvista. Jotain ruskeaa on myös korvista löytynyt. Tahmeaa. Mutta huom! Vuohiskarvat eivät sojota eivätkä roiku. Eikä varusteet.

Näin hevosenomistajana on ihan sama kuinka paljon veroja korotetaan. Joka penni menee eläimeen, oli miten oli!