Kisapäivä 2. Lauantain ja sunnuntain välinen yö vietettiin autenttisessa maalaismaisemassa Vilskeen kasvattajan luona. Vilske pääsi yöksi talliin, jossa hän on kasvanut aikuiseksi. Orhimme naapurissa asui hyvällä itsetunnolla varustettu jäbä.

”Sä voit olla yön siinä viereisessä karsinassa, mutta Sä varmaan tajuut, että mä hallitsen täällä.”

Meille ihmisille oli värkätty fantastiset muonat ja kaupanpäällisenä pöytään iskettiin kakku, johon oli kirjailtu päätähtemme nimimerkki. Kyynel nro 1. Ruokapöydästä meidät komennettiin – mihinkäs muualle – kuin paljuun tähtitaivaan alle. Siideri kouraan ja lojumaan. Kyynel 2. Miten huonosti voi ihmisellä mennä?

Vilske-kakku <3

Aamupalakin oli kuin hotellissa (kyynel 3) ja sen jälkeen oli voimaa lähteä harjaamaan päätähden jalkoihin kuivuneita savia. Ja kah, niitäpä olikin yllättäen myös hännässä, kyljessä ja palleissa. Siis jalkojen lisäksi. Ja ei, tämä orhi ei nauti siitä, kun palleista hangataan savea pois. Ne jäivät siis melko valkoisiksi.

Tavattoman tehokas hoitaja työssään.

Tarkistettiin huolellisesti talli ja pakattiin kiillotettu kopukka autoon ja kurvattiin kisakohteeseen noin kymmenen kilometrin päähän. Kohteessa oli aikaa pyöriä radan ympärillä ja ostella sumppeja. Jokunen tuttukin siinä morjesteltiin. Olipa katsomossa myös kiva koiranpentu. Kiva, kun ei ole kiire mihinkään!

Hiippailtiin siinä pikkuhiljaa takaisin autolle, että laitetaas heppa kuntoon, luokka alkaa kolmen vartin päästä. Ruuvailtiin hokkeja ja siistittiin tukka. Saatoin vielä yrittää pikkusen hangata kavioista ja palleista saveakin pois. Noin puolta tuntia ennen starttia ratsastajamme havaitsee, että on jättänyt saappaansa yöpaikkaan. Ja kyllä, se sijaitsee kymmenen kilometrin päässä. Nopeina ihmisinä irrotettiin auto trailerista ns. ”vähän äkkiä” ja kasvattaja-Mira painoi ns. ”nastan lautaan” ja lähti hakemaan saappaita kotoaan.

Ei millään kerkiä nyt laittaa autoa oikein päin enää.

Sillä aikaa minä aloin ehdotella nimiä, joilla saattaisi olla saman kokoinen jalka kuin ratsastajallamme. Lähes sopivat löytyivätkin! Kilvanratsastaja oli juuri puntattu kyytiin, kun saapaskuski kurvasi ns. ”kylki maassa” takaisin. Koska aika oli ns. ”kortilla”, saappaat sujautettiin ratsastajan jalkoihin niin, ettei hänen tarvinnut jalkautua hevon selästä. Myös kannukset pujotettiin paikoilleen, toki ensin vääriin jalkoihin. Että.

Nää menee ihan hyvin ja me ehditään IHAN hyvin.

Kasvattaja ja minä suunnistimme katsomoon etsimään henkistä tasapainoa. Ei löytynyt. 110 aidoissa Vilkse pudotti yhden, mutta pääsi finaaliin. Tässä vaiheessa me olimme hengittäneet ehkä yhteensä noin neljä kertaa. Finaaliin Laura ja Vilske lähtivät vielä tilanteessa, jossa kaikki oli mahdollista. Painotan sanaa kaikki, koska finaalin 120cm ei välttämättä ole suomenhevosille se tutuin korkeus. Se on aika paljon.

Uuuuh.

Ja sitten se perhanan Pimun Vilske meni ja karautti 120 nollalla. JEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEE! (kyyneleet 4-80)

Puolen pisteen erolla K.P.Sampoon Vilske sai mestaruushopeaa.

Tyttydydyyyy!

Viikonloppu oli mitä mahtavin. Olen niin poikki, että herään ehkä torstaina. Elämälle kiitos! Olen maailman paras groomi ja myös vanhin ja väsynein.

Kisat on ohi, en aio enää pestä hampaita. Moiccu!