Voi että me näytetään solakoilta tuossa! Ja ilmekin on taas aivan kymppi. Takana estekimaramme eiliseltä. Kuvasta kiitos Miia Huotarinen!
Kiitos kysymästä, hampaani on parannuksen tiellä! Tällä hetkellä juon kahvia pillillä. Kokemus on kiehtova. Onneksi ei tarvitse vielä lähteä sitä suonensisäisesti tykittämään. Sekin voi olla edessä: hammaslääkäri sanoi, että käyntejä sen yhden saakelin hampaan osalta tulee olemaan ainakin kolme vielä, ja kustannukset voivat nousta kahdeksaan sataan. Nyt lasken, vaihdanko ratsastusharrastuksen hammaslääkäriharrastukseksi. Kai siitäkin voi kiksit saada? Iloita siitä, ettei satu?
Eilen illalla oli taas ihana tätihyppärimme. Porukkaan on tullut yksi uusi jäsen, joka sopii remmiin kuin paikka hampaaseen. Ensimmäisen tunnin jälkeen hän totesi, että sana TÄTIHYPPÄRI oli hiemaan harhaanjohtava. Hän oli kuvitellut, että siellä ylitellään varovasti puomeja, ja jos oikein riehaannutaan, mennään kavaletti oikein laukassa. No ei. Meidän tätihyppäri tarkoittaa sitä, että unohdellaan mitä piti tehdä ja kannustetaan toisia kovaan ääneen. Tehtävät ovat aivan samoja kuin nuorisolaisillakin. Keski-ikä ryhmässämme on jotain neljänkympin tuolla puolen. Minä nostan ryhmän keski-ikää merkittävästi, mutta Hilppa taas laskee sitä.
Tunnin jälkeen hevosia kävelytettäessä analysoidaan omia ja toisten suorituksia, ja kannustetaan kovasti, jos jollain on siipi maassa. Kaupan päälle nauretaan aina jollekin/itsellemme. MIKÄÄN ei ole tässä maailmassa kivempaa kuin kuulua tähän porukkaan! Vertaistuki on niin hienoa ja niin ehtaa, että se pitäisi patentoida ja myydä kalliilla Kiinaan. Jos käytän jo niin tutuksi tulleita hammaslääkäri-ilmauksia, tätiryhmäni on kuin puudutus kaikkea paskaa vastaan. Yhtäkkiä me kaikki saadaan olla taas hevostyttöjä, eikä kenenkään äitejä, vaimoja tai työkavereita. On vain hevoset ja me. Täsmälleen saman kuvan olisi voinut ottaa vuonna 1983. Siinä hetkessä kaikki on aitoa ihmistä.
Ope oli nero, kun sujautti meidät samaan ryhmään. Olenkin aina melkoinen oudokki mykkien nuorten joukossa, kun kannustan ja voivottelen ääneen. Nuoret eivät sano mitään. En minäkään uskaltanut mitään sanoa, kun olin nuori.
Jaa, että mitenkö meni esterupeama? Alkuun tökki. Hilppa oli pohkeen takana (miksi taas?) ja meno oli tönkköä. Ensimmäiselle kavaletille pysähdyttiin. Tunnin edetessä pääsin koko ajan paremmin jyvälle hommasta, ja kappas, niin Hilppakin. Viimeinen rata meni jo aika kivasti. Ainakin kolleegat kehui! Opekin sanoi ”okei”. Näyttääpi siis olevan aaltoliikettä tämä nuorikon kanssa hommailu, mikä nyt ei ole varsinainen ylläri.
Nyt Hilmastiffi saa kaksi päivää vapaata ja sen jälkeen on lauantaina Rikkosen oppi ja sunnuntaina esterataharkat. Juhuu!
”Vhdoinkin toi akka tajus antaa porkkanaa ja tulla alas selästä.” Kuva: Miia Huotarinen
Viimeisimmät kommentit