MIKÄ TUOLLA ON? NÄETKÖ? NO TUOLLA!!
Arvaan, että luulette otsikon tarkoittavan MINUN mielenterveyttäni. No pieleen meni. Nyt puhutaan Rouvan mt-tilanteesta. Ollaan nimittäin aloitettu ns. maastokausi, ja tällä tarkoitan hiekkateillä laukkamista, kiipeilyä ja sen sellaista. Asoita, joita voi tehdä keväästä syksyyn. Ja voi penaali, että on ihanaa!
Ensimmäinen KEVÄTLENKKI pisteltiin menemään eilen. Ilma oli kuin morsmaikku ja linnut lauloivat. Pullukka oli hieman jännittynyt, mutta ihan koossa kumminkin. Vanha vätys laukkasi tyylilleen uskollisesti tallilta poispäin melko hiljaa, jopa vaikeasti, ja tallille päin mielellään täysiii, mihin en kyllä antanut lupaa. Sopu säilyi ja kaikki asianosaiset olivat jumalattoman onnellisia. Juuri ennen kotipihaa tosin näin ambulanssin tulevan tallimme suunnalta. Sydän leikkasi kiinni. Perkule, siellä on lapsi ja Masa estetunnilla, nyt jos jotain on tapahtunut, pökrään. Pysäytin ambulanssin olemalla tiellä poikittain Pullukan kanssa (ei ollu hätävalot päällä vehkeessä). Kuski ruuvasi ikkunan auki ja kysäisin heti, että eihän tyttäreni makaa kyydissä. ”Ei ole ketään kyydissä”, vastasi iloinen kuski, ja arvatkaa olinko minä vielä iloisempi. Sittemmin tuli mieleen, että ehkä minulle olisi soitettu, jos lapsi olisi satuttanut itsensä. Masa olikin sen sijaan urakoinut HIENOSTI estetunnilla.
Tänään sitten mentiin sama lenkki (siis täsmälleen sama) Pullukan kanssa uudestaan. Ensin oli Hilpan eskari, joka meni HITON HYVIN! Make jopa tiedusteli, että onkohan Hilppa laihtunut vähän. Ei se ole, mutta nyökkäilin kiitollisena. Sitten lähdettiin Rouva Joufflun kanssa maastoon. Painotan vielä, että lenkki oli TÄSMÄLLEEN SAMA KUIN EILEN. No, ensimmäisessä kaarteessa Pullukka järkyttyi munasarjoja myöten, koska TIEN VIEREEN OLI ILMESTYNYT HEVOSTALLI, JA SEN PIHALLA OLI HEVOSIA. Yritin selittää rauhassa Puldelle, että nuo on olleet tuossa aina, ja sinä, rakas hevoseni, olet nähnyt ne kymmeniä kertoja. Ei mennyt läpi. Ratsu veti todella nasevan u-käännöksen ja yritti pinkoa kotiin. Kun ilmoitin, että semmoinen peli ei vetele, rouva nousi laimeasti pystyyn. Meinasi ruveta naurattamaan, mutta kun toinen oli ihan tosissaan, eikä ollut IKINÄ NÄHNYT NÄITÄ HEVOSIA, oli pakko vaan malttaa tyynnytellä raiteiltaan mennyttä estehevosta.
Olisiko siinä mennyt kymmenen minuuttia, niin saatoimme jatkaa matkaa. Avainsanat matkan jatkumiseen olivat: ”NE ON HEVOSIA. MEIDÄN TALLILLA ON MYÖS HEVOSIA. NÄMÄ ON SAMANLAISIA.” Alkuverkka oli ns. siinä.
Pariin otteeseen rouva oli vielä tien päällä täysin varma, että näki jonkun ei-suomen-luontoon-kuuluvan eläimen ja levitti varmuuden vuoksi paitsi etujalkansa, myös sieraimensa. Vakuutin, että mammutit on kuolleet sukupuuttoon ja aika kauan aikaa sitten, eikä sapelihammastiikereitäkään ole enää liiemmin näkynyt. Laukkaamalla kunnolla mielenterveyskin löytyi taas.
Summa summarum: ei ole sellaista mielenterveysongelmaa, jota kunnon laukka ei korjaisi.
Saas nähdä mitä huomenna ihmetellään. Ajattelin mennä ihan pilan päiten taas saman lenkin.
En kyllä ole ihan vakuuttunut, että edes kunnon laukka korjaa kaikkien heppojen mielenterveysongelmia. Nimimerkillä pari viikkoa sapelitiikereitä vastaan taistellut.
Toisinaan sekään ei ehkä auta. Mutta jos tarpeeks kauan laukkaa, niin yleensä väsyy jopa pää 😀
Hehe, juurikin näin: ”NE ON HEVOSIA. MEIDÄN TALLILLA ON MYÖS HEVOSIA. NÄMÄ ON SAMANLAISIA.”
Tuli mieleen ajohommat ja pikkuisen jännittyneet nuoret ajoponit ekoilla reissuillaan. Eräs vanhempi herra, kokenut kuski tuli meille tytöille neuvomaan: ”Kuule, se on ihan helppo juttu. Niille hevosille pitää vaan esitellä vastaan tulevat asiat niiden oikeilla nimillä. Esimerkiksi tämä tässä on postilaatikko jne.” 😉
Jotenkin symppis herra ja hauska neuvo. Mehän tehtiin työtä käskettyä siellä pukilla ja esiteltiin matkan aikana vuolaasti ympäristöä. Tuntui auttavan, vaikka tosiasiassa saattoi vain olla meidän hekotteleva pulputus siellä penkillä, joka rentoutti kumpaakin osapuolta. Hauskaa ainakin oli kaikilla osapuolilla.
Joo, yleensä se onkin toiminut! Siksi epäilenkin mielenterveyttä, koska nyt oli kaikki ihan ylösalaisin. Ja minua ei monesta asiasta voi kehua, mutta siitä voi, että en koskaan pelkää tai hermostu, kun hevo hermostuu. Jatkan horinaani loputtomiin. Kuten sanottu, useimmiten se on paras keino!
No mutta jos lenkki oli tismalleen sama kuin edellinen ja tuo edellinen lenkki päättyi ratsastajan järkytykseen ja säikähdykseen, niin tokihan seuraavalla lenkilläkin vaanii ihan sama uhka. Varsinkin, kun kyseessä oli vielä kevään eka lenkki. Herkkä hevosensielu ei kestä tuommoista draamaa.
No siinähän se vitsi piileekin, kun ensimmäisellä kerralla hevonen ei sanonut mitään, toisella kerralla oli aivan raiteiltaan. Ja huom: ratsastaja ei järkyttynyt eikä säikähtänyt. Oli lähinnä äimänä ja jutteli hevoselle rauhottavasti ihan koko ajan. Eikä ollut kevään eka lenkki suinkaan, vaan kevään eka lenkki juuri sillä tiellä, koska jää oli sulanut. Ihan näin korjatakseni faktat 😀
Tarkoitinkin tuota ambulanssiepisodia ja sen aiheuttamaa hetkellistä huolta ratsastajassa. Eläimet huomaa pienetkin ihmismielen liikahdukset, painaa ne sydämeensä ja sieltä ne pulpahtavat esiin kun vähiten osaa odottaa. Siinä on sitten ihmisparka äimänkäkenä.
Toki tietysti eläimethän myös näkee ihmissilmälle näkymättömiä mörköjä, kuten sapelihammastiikereitä 😀
se oli jo eri paikassa se! ei liittynyt näihin mörköihin. mutta joo, näkeehän, kaikenmoista 😀