MIKÄ TUOLLA ON? NÄETKÖ? NO TUOLLA!!

Arvaan, että luulette otsikon tarkoittavan MINUN mielenterveyttäni. No pieleen meni. Nyt puhutaan Rouvan mt-tilanteesta. Ollaan nimittäin aloitettu ns. maastokausi, ja tällä tarkoitan hiekkateillä laukkamista, kiipeilyä ja sen sellaista. Asoita, joita  voi tehdä keväästä syksyyn. Ja voi penaali, että on ihanaa!

Ensimmäinen KEVÄTLENKKI pisteltiin menemään eilen. Ilma oli kuin morsmaikku ja linnut lauloivat. Pullukka oli hieman jännittynyt, mutta ihan koossa kumminkin. Vanha vätys laukkasi tyylilleen uskollisesti tallilta poispäin melko hiljaa, jopa vaikeasti, ja tallille päin mielellään täysiii, mihin en kyllä antanut lupaa. Sopu säilyi ja kaikki asianosaiset olivat jumalattoman onnellisia. Juuri ennen kotipihaa tosin näin ambulanssin tulevan tallimme suunnalta. Sydän leikkasi kiinni. Perkule, siellä on lapsi ja Masa estetunnilla, nyt jos jotain on tapahtunut, pökrään. Pysäytin ambulanssin olemalla tiellä poikittain Pullukan kanssa (ei ollu hätävalot päällä vehkeessä). Kuski ruuvasi ikkunan auki ja kysäisin heti, että eihän tyttäreni makaa kyydissä. “Ei ole ketään kyydissä”, vastasi iloinen kuski, ja arvatkaa olinko minä vielä iloisempi. Sittemmin tuli mieleen, että ehkä minulle olisi soitettu, jos lapsi olisi satuttanut itsensä. Masa olikin sen sijaan urakoinut HIENOSTI estetunnilla.

Tänään sitten mentiin sama lenkki (siis täsmälleen sama) Pullukan kanssa uudestaan. Ensin oli Hilpan eskari, joka meni HITON HYVIN! Make jopa tiedusteli, että onkohan Hilppa laihtunut vähän. Ei se ole, mutta nyökkäilin kiitollisena. Sitten lähdettiin Rouva Joufflun kanssa maastoon. Painotan vielä, että lenkki oli TÄSMÄLLEEN SAMA KUIN EILEN. No, ensimmäisessä kaarteessa Pullukka järkyttyi munasarjoja myöten, koska TIEN VIEREEN OLI ILMESTYNYT HEVOSTALLI, JA SEN PIHALLA OLI HEVOSIA. Yritin selittää rauhassa Puldelle, että nuo on olleet tuossa aina, ja sinä, rakas hevoseni, olet nähnyt ne kymmeniä kertoja. Ei mennyt läpi. Ratsu veti todella nasevan u-käännöksen ja yritti pinkoa kotiin. Kun ilmoitin, että semmoinen peli ei vetele, rouva nousi laimeasti pystyyn. Meinasi ruveta naurattamaan, mutta kun toinen oli ihan tosissaan, eikä ollut IKINÄ NÄHNYT NÄITÄ HEVOSIA, oli pakko vaan malttaa tyynnytellä raiteiltaan mennyttä estehevosta.

Olisiko siinä mennyt kymmenen minuuttia, niin saatoimme jatkaa matkaa. Avainsanat matkan jatkumiseen olivat: “NE ON HEVOSIA. MEIDÄN TALLILLA ON MYÖS HEVOSIA. NÄMÄ ON SAMANLAISIA.” Alkuverkka oli ns. siinä.

Pariin otteeseen rouva oli vielä tien päällä täysin varma, että näki jonkun ei-suomen-luontoon-kuuluvan eläimen ja levitti varmuuden vuoksi paitsi etujalkansa, myös sieraimensa. Vakuutin, että mammutit on kuolleet sukupuuttoon ja aika kauan aikaa sitten, eikä sapelihammastiikereitäkään ole enää liiemmin näkynyt. Laukkaamalla kunnolla mielenterveyskin löytyi taas.

Summa summarum: ei ole sellaista mielenterveysongelmaa, jota kunnon laukka ei korjaisi.

Saas nähdä mitä huomenna ihmetellään. Ajattelin mennä ihan pilan päiten taas saman lenkin.