Antoi halata <3

Ja niin sattui eräänä päivänä, että kaksi espoolaista päätti autoilla kauas Lappeen Rantaan katsomaan Pullukkaa. Matka kesti ja kesti ja kesti, välillä nopeusrajoitus oli 70, välillä 80, välillä 100. Hirveetä sahausta. Perille kuitenkin päästiin. Olin sanonut lapselle, että anna mun sitten huutaa ”HEPPA!” ensin, niin nähdään muistaako se vielä. ”Arvasin”, sanoi lapsi.

Kurvattiin tallin pihaan ja nähtiin eräs kaunis tyttö lempipuuhassaan: syömässä. Sain kuin sainkin huutaa hänelle ”HEPPA!” ja hän käpsötteli portille vastaan. Aavistuksen tuntui siltä, että meidän ihmisten mielestä kohtaaminen oli hienompaa kuin hevosen. Heppa oli kyllä ihan myönteinen.

Vietiin hänet sisään, jotta harjattaisiin oikeista paikoista, jonka tiedämme osaavamme. Riisuimme loimen ja tirskuimme, sillä Pullukka oli ihan yhtä keltainen kuin aina. Kusta ja paskaa tunnistettava määrä. Raavimme häntä kyljistä niin kuin kuuluu, ja voisin vaikka vannoa, että maha muljahti! On se aikamoinen möhköfantti kyllä, mutta on siellä asukaskin.

Just siitä.

Juteltiin siinä rouvan kanssa niitä näitä. Halasin Pullukkaa ihan kunnolla, sanoin toki etukäteen anteeksi, koska moinen hellyys ei ole hevosen mielestä ihaninta. ”Ei sen korvat menneet edes luimuun!” sanoi lapsi, joka räppäsi kuvankin todistusaineistoksi. Ehkä Pullukka sittenkin rakastaa minua?

Matkalla ehdittiin lapsen kanssa jutella myös Pullukan tulevaisuudesta. Se pyritään astuttamaan heti varsakiimasta, mutta mihin se muuttaa vierotuksen jälkeen, on vielä mysteeri. Aika näyttää! Olis kyllä ihanteellista saada Pullermanni johonkin käden ulottuville. On se vaan niin RAKAS.

Moi vaan kaikki kavioliittolaiset! Hyvin pyyhkii!

Hyvä mieli jäi reissusta, vaikka sään jumalat yrittikin pistää ns. kapulaa rattaaseen. Nyt me keskitytään Hilbermanniin!