Olisikohan syytä pohdiskella raipan käyttöä, kun se kerran on niin tavattomasti kansaa jakava seikka. Minulla on kaksi raippaa, lyhyt ja pitkä. Lyhyellä en tee oikeastaan mitään, sillä se on esteraippa. Radalla mennään sen verran lujaa, että en ikinä saisi napautettua sillä oikea-aikaisesti, joten olkoot koko keppi. Pidemmän raipan käyttöä olen vasta oppinut. Pitkällä raipalla napautetaan kun pohje ei saa haluttua efektiä aikaiseksi. Yleensä yksi tai kaksi napautusta riittää ja johan ymmärretään. Näin pyritään pääsemään eroon pohkeesta, joka kaivaa ja kaivaa, kunnes kaikki ovat nukahtaneet. Toisinaan pelkkä raipan ottaminen käteen auttaa.
Koirilla on kaulapanta. Periaatteessa on hirveä ajatus, että koiraa vedetään kaulapannasta, eikö se kuristu? Kuitenkin jos koira yhtäkkiä singahtaa johonkin, niin pitäähän siinä roikkua, koska muuten KOIRA ON VAPAANA, JA LAKIHAN SEN KIELTÄÄ. Eikä se kuristaminenkaan tunnu koiraa liiemmin haittaavan, jos on tarpeeksi kiire. Missä vaiheessa siis tapahtuu törkeys?
Mielestäni raipan kanssa on vähän sama juttu. Suuri osa hevosista maksimissaan heilauttaa korvaa, kun napautat raipalla. Vaikka napauttaisit vähän kovemminkin, niin häntä ehkä heilahtaa. Siihenkö tämä laji kaatuu? Pohkeella saa kaivaa, mutta raipalla ei saa napauttaa?
Puhuin kansainvälisen stewardin Piude Myrskogin kanssa asiasta. Hän sanoi, että jos raippaa ei saa käyttää, ei myöskään voi ratsastaa.
Hevoset ovat melko kovia toisilleen. Jos ihminen yrittää päästä samoihin tuloksiin pelkällä namipalalla, se ei välttämättä onnistu. Uskon, että hevosen voi kouluttaa kiltiksi ja kuuliaiseksi pelkillä namipaloilla, mutta maailman huipulla ei nähdä hevosia, jotka on koulutettu pelkällä naksuttimella tai namipalalla.
Entä onko se sitten väärin? Ei huipulle pääse kyllä hevosia hakkaamallakaan. Mitä korkeammalla tasolla ollaan, sitä täsmällisemmät ovat ratsastajan avut ja sitä suurempaa täsmällisyyttä odotetaan myös hevoselta. Ei ole varaa antaa hevosen valita. Hassusti moni korkealla tasolla suorittava hevonen on itse asiass melko tyytyväinen. Muuten se ei nimittäin suorita korkealla tasolla. Älkää sortuko vertaamaan omia hevosianne niihin. Joku viihtyy pihatossa oloneuvoksena, toinen tulisi siellä hulluksi.
Entäpä varsat? Nehän eivät pelkää mitään. Menevät surutta ihmistä päin, jollei niitä opeteta, ettei niin saa tehdä. Joskus se vaatii työkaluksi nyrkin, joskus raipan. Varsa tajuaa nopeasti missä mennään ja jatkaa elämäänsä. Ei se mihinkään murru, se oppii.
Taas kerran Hevosurheilussa oli Leena Alerinin maineikas haastattelu Hervé Godignonista. Herve näki Aisa Aarnio-Wihurin postaamaan ”piiskausvideon” ja kysyi: menikö siinä karva vinoon? Missä on ongelma? Godignonin mukaan ongelma syntyy, jos kaikki eivät tee niin kuin sovitaan. Hevosetkin. Uskon häntä mielelläni.
HUOMHUOM! Tämä ei ole piiskauksen puolustus. Yksi raipan lyönti ei ole piiskausta. Siksi stewarditkin puuttuvat kaikkeen muuhun. Tämän lajin ongelmat ovat muualla kuin piiskaamisessa.
Ihan hyvä mutta.1. se että huipulla ei ole esim ehdollistamusta ja positiivista vahvistettava käyttämällä koulutettuja hevosia kertoo lähinnä siitä ettei kisaaminen huipulla kaikkia kiinnosta, intressit voi olla muualla ja vanhat tavat ja metodit vahvimmillaan juuri tuolla kovassa urheilissa. 2. Videoon liittyvä.keskustelun pointtia ei ollut etteikö koskaan saisi käyttää raippaa vaan se että jo useammasta kisasta ulos kieltänyt, vahvasti hevonen yritti kertoa että hyppääminen sattuu (on aiemmin hypännyt OK, ratsastaja riittävän taitava, hevonen kieltäytynyt hyppäämässä ja menemästä radalle jo pitempää .Ei tarvi ole Sherlock heppa kipeä.) Ja junnu kyydissä. Raipan käyttö.tuossa tilanteessa ja tuolle hevoselle oli väärin. Ei raipan käyttö.yleensä. ei vääristellä tärkeitä kohtaa.
Mulla on lähes aina piiska mukana ratsastamassa, ajossa ja juoksutuksessa. Koska se on merkinantoväline, eikä rankaisemista varten.. Kun hevonen ei ymmärrä aina täysin pohjeapuja, voi pitkällä piiskalla hipaista samaan aikaan (ravihevoset eivät ole tottuneet pohjeapuihin). Jos hevonen meinaa kääntyä kärryt perässä ympäri postilaatikossa asuvan hevossyöjämörön takia, niin mielummin mätkäisen piiskalla, kun annan oppia tuollaisen tavan… Ei sitä koskaan tiedä, koska siellä takana on auto, joka ei osaa varautua hevosen u-käännökseen. Sen jälkeen piiskan voi kiinnittää aisaan pois kädestä. Juoksuttaessa herkällä hevosella piiskalla pohkeen kohdalle osoittaminen toimii merkkinä suurentaa ympyrää ja taipua enemmän kyljestä. Piiskaa voi käyttää yhtä monella tapaa oikein, kuin myös huonostikin.
Tässä mentiin kyllä niin pahasti perse edellä puuhun, että huhhuh.
Olen itse ollut nyt kahtena kesänä ulkomailla hoitamassa hevosia. Ensimmäinen kesäni oli suurtallilla, jossa oli hevosia ”alueluokista” ihan GB-tasolle asti. Hyvin menestyivät hevoset, joilta rasvasin kannuksen jälkiä kyljistä ja kylmäsin raipan sivaltamia painehaavoja perseen päältä. Hyvin menestyivät ne hevoset, jotka eivät nähneet päivän valoa juuri koskaan, joiden elintila oli 9 m2 karsina ja maneesi. Se, että ne menestyivät ja hankkivat ruusukkeita ei kuitenkaan tarkoita, että hevonen olisi tyytyväinen, onnellinen tai että tämä olisi ollut millään tavalla hyväksyttävää.
Tuntuu, että edelleen jopa aikuisilla ihmisillä on sellainen ajatusmaailma, että jos ollaan huipulla, ei voi tehdä mitään väärin tai tavallinen pulliainen arvostella. Jos oikeasti katsoo esimerkiksi olympiatason ratsastusta, kyllä siellä näkee stressaantuneita hevosia ja järkyttävää ratsastusta. Ratsastus on tällä hetkellä murroksessa, aletaan ymmärtää enemmän hevosia, niiden tarpeita ja sitä, miten meidän tekomme vaikuttavat eläimeen. Yleensä se kehitys tapahtuu hiljalleen ja uskomatonta kyllä, ensin siellä ruohonjuuritasolla.
Naksutinkoulutusta, positiivistä vahvistamista ja namikoulutusta ei käytetä ylemmillä tasoilla siksi, että se on suhteellisen uusi juttu joka on nyt vasta alkanut leviämään. Vasta viime vuosien aikana kilpahevosia on uskallettu tarhata useampia tunteja päivässä, niitä on uskallettu tarhata laumassa tai jopa pihatossa. Laukkatalleja on olemassa jo useampia, joissa hevoset joko tarhaavat laumassa koko päivän tai asuvat pihatossa. Tämä meidän yhden lajin narsistinen ”piiri pieni pyörii” on ihan omaa luokkaansa.
Apuvälineillä on paikka hevosen koulutuksessa ja ratsastuksessa. Itse en ratsasta koskaan ilman raippaa, koska se on turvaväline siinä missä apuväline. Mutta kaikki raipalla tehtävä työ perustuu paineeseen ja merkkeihin. Napakka napautus on joskus tarpeen, mutta pääasiallisesti raipan kanssa työskennellään todella hellästi. Hevonen tuntee kärpäsen ihollaan, se ei ole kuuro ellei sitä kuurouta. Hevonen on loistava sulkemaan mielestään asiat jotka sitä ahdistavat. Pakoeläimeä se luovuttaa jos pako tai taistelu eivät enää auta.
Asiat muuttuvat ja hyvä niin. Asenteet muuttuvat. Uskalletaan myös kyseenalaistaa ne hyvät valmentajat ja ratsastajat, jotka ovat ”huipulla”. Hekin kuitenkin ovat ihmisiä, jotka tekevät virheitä.
Tämä on ihana blogi, mutta nyt en ymmärrä.
Ensinnäkin, huipulle pääsee kohtelemalla hevosia huonosti. Siitä on jo ihan riittävästi todisteita. Ehkä me hevosihmiset emme vain haluaisi uskoa, että näin on. Huonosti voiva hevonen voi suorittaa huipputasolla loistavasti. Hevosten huono olo ei vaan välttämättä näy niin kovin selvästi ulospäin, jos hevosen eleitä ei osaa tulkita, jos huonon kohtelun jäljet voi piilottaa tai jos ei ole perehtynyt tutkittuun tietoon, jota on runsaasti saatavilla. Tästä kirjoituksesta tulee Katja mieleen turkistarhauskeskustelu, jossa tarhaajat todistelevat, että kettu ei voi voida huonosti, koska se ei tekisi hienoa turkkia, jos se olisi onneton.
Toiseksi, se että ”hevoset ovat melko kovia toisilleen”, jolla kai viittaat siihen, että hevoset joskus purevat tai potkivat toisiaan laumassa, ei liity mitenkään siihen, miten ihmisen tulisi opettaa hevoselle asioita. Hevoset voivat purra ja potkia toisiaan ja niillä voi olla jokin arvojärjestys laumassa. Mutta yleensä niillä on aina mahdollisuus väistää, paeta tilanteesta, vetäytyä. Ne eivät myöskään alista toisiaan huvin vuoksi, tai pakota toisiaan palvelijoikseen. Niiden välisessä suhteessa ei myöskään ole kyse asioiden opettamisesta ylipäänsä. Ei hevosen käyttäytymisestä toisia hevosia kohtaan voi tehdä johtopäätöstä että ihmisenkin pitäisi purra ja potkia hevosta että se ensinnäkin ymmärtäisi oppia jonkin tempun ja sitten vielä totella ja tehdä sen. Eivät hevoset ”tottele” toisiaan niin, että siitä voisi vetää yhtäläisyysmerkit ratsastajan ja hevosen suhteen luonteeseen vaikkapa GP-tason kouluradalla. Tästä kirjoituksesta välittyy ajatus, että ihmisen pitää aina jollakin tavalla alistaa hevosta, näyttää sille että on pomo ja pakottaa se tottelemaan rangaistuksen uhalla. Muuten ei saavuta tuloksia. Näinhän on tehty iät ja ajat, mutta eikö tästä voitaisi vihdoin luopua?
Täällä täysin sama kokemus Essillä. Valitettavasti se, että hevonen suorittaa lajin huipputasolla ei tarkoita sitä, että hevosta kohdellaan aina hyvin! Se, että hevonen menestyy tarkoittaa, että se nauttii siitä mitä se tekee (hieno homma), sitä ei voi voimalla ja väkivallalla pakottaa 160cm esteen yli loputtomasti. Tämä ei tarkoita, että näitä hevosia kohdeltaisiin kotiolosuhteissa hyvin (huono homma). Minä myös olen joutunut todistamaan mm. hevosten hakkaamista ja barraamista useammalla huipputallilla 🙁
Olen itsekkin käyttänyt raippaa merkinantovälineenä, tyyliin siinä vaiheessa kun en ole muuten osannut kertoa hevoselle vaikka että *tuota kankkua olisi tässä tarkotus väistättää*. Ja se vaatii vain nätin painalluksen, kun on keskusteluyhteys päällä. Kaikista muistakin tilanteista on tähän asti selvitty ilman kummempaa voimankäyttöä, karjaisu on riittänyt jos on esim. karsinassa hevo eksynyt jalan päälle. 🙂
En ole mikään huipputason ratsastaja, mutta sen tiedän että hevosia saa koulutettua korkeammallakin tasolla ilman voimaa. Olen nähnyt uskomattomia asioita opetettavan pelokkaille ja ’vihaisille’ hevosille, sekä tietenkin hyvinvoiville hevoille. Ymmärrän että kaikilla ei voi olla nk. hevoskuiskaajien (esim. Piet Nibbelink) taitoja tuosta vain repäistä, mutta kun ei tarvitsekaan! Onko kukaan nähnyt esimerkiksi Tuire Kaimiota opettamassa hevosta? Kirjakin on jo selvää suomenkieltä, mutta livenä nähtyä opetusta seuranneena ei voi muuta todeta kuin että miten asiat voivatkin olla niin yksinkertaisia. Kun on kerran mahdollista harrastaa niin että ’harrastusväline’ kärsii mahdollisimman vähän, miksi ei koittaisi edes pyrkiä siihen?
Voihan sitä vaikka pomona työpaikalla paskoin keinoin saada alaisensa töihin tai tulosta näkymään, mutta minkäslainen työyhteisö se on? Hevonen ei voi edes vaihtaa työpaikkaa.
Sanooko nimi Tobbe Larsson mitään? Kannattaa tutustua. Oikeasti.
Itse noudatan pienintä mahdollista painetta johon hevonen reagoi, sitten paine poistuu.
Minusta on ehdottomasti pienempi paha todellakin napautta (ei lyödä, hakata ym) raipalla, ennemmin kuin paukuttaa kivikylkistä pollea jota evvk. Napautuksen jälkeen heppa yleensä toteaa, et okei se oli tosissaan, ja toimii hellemmillä pohjeavuilla. Kenen mielestä se hikipäässä kylkien potkiminen on kivempaa? Ei se ole hevosellekkaan parempi vaihtoehto.
Ensin täytyy tietty aloittaa minkä tahansa eläimen kanssa pienesti. Jos katse ei toimi, heilautan kädellä, huidon kädellä, äännähdä, kosken, huudahdan, tönäisen jne jos mikään ei toimi ja varsinkin jos tilanne on vaarallinen hevoselle/ihmiselle täytyy se saada ratkaistua, vaikka sillä raipalla. Herkkä heppa voi toimia ihan ajatuksen voimalla, hyvä niin.
Kaikki ei vaan ole mustavalkoista. Hevosta ei yleensä tarvitse ”rangaista”, huomautus väärästä toimintatavasta riittää tavalla tai toisella. Kannukset ja raippa voivat olla pienin elein toimivia merkinantovälineitä. Niitäkin voidaan käyttää huonosti ihan niinkuin mitä tahansa muutakin, se ei tee välineestä itsessään kammottavaa kidutusvempelettä.