Olen rasittunut, antakaa minun levätä!

Nyt kun ulkona sataa kaikkea mahdollista mitä siellä nyt voi sataa ja minä istun sohvalla (enkä missään nimessä aio mennä tallille, siellä on kuulemma sähkötkin hetkellisesti poikki) odottamassa huomista päivää, on hyvä hetki pohtia hevosen liikuttamista. Tässä on nimittäin tullut 20 vuoden aikana liikutettua hevosta hyvin ja huonosti. Taas vetoan myös eläinlääkäri Liisa Harmoon, joka mainitsee aina, kun avaa suunsa, että harrastehevoset liikkuvat pääsääntöisesti liian vähän. Ja se on muuten tosi.

Kävin joskus muinoin ratsastamassa muutaman kerran paria kenttähevosta, ihan liikutusmielessä. Toinen niistä oli nuori ja touhukas. Myös hoitaessa (suom. puri ja saattoi potkiakin). Oikein dynaamisen tunnin tahi ratsastuskerran jälkeen se oli sen sijaan oikein kiva, sellainen ”korvat hörössä kohti tulevaisuutta” -tyyppi. Omistaja sanoi silloin ääneen suuren viisauden: ”Rasittunut hevonen on onnellinen hevonen.” Hetken hymähtelin, kunnes tajusin, että pirulauta, näinhän se on. TÄMÄ on se syy, miksi kilpahevoset osaavat käyttäytyä. Niiden energia kohdistetaan sinne minne kuuluukin. Sitä kulutetaan, töitä tekee sekä kroppa, että aivot. Ihan kuin ihminen urheillessaan. Jostain syystä URHEILUN JÄLKEEN ON HYVÄ OLO. Ja kappas, niin muuten on hevosellakin!

Oli aika, jolloin motivaationi antoi odottaa itseään. Silloin hipsuttelin Pullukan kanssa hiljakseen ympäriinsä, koska EN JAKSANUT/VIITSINYT mennä kunnolla. Ja kun en jaksanut mennä kunnolla, hevonen ei jaksanut edes yrittää. Minä en ollut tosissani, eikä muuten ollut hevonenkaan. Molempien kunnot olivat surkeat, ennen kaikkea pääkopasta. Ilokseni voin todeta, että tilanne on tänä pänä toinen.

Keväällä otettiin tähtäimeksi, että Pullukka ei olisi nimensä veroinen kisakaudella. Tiedettiin kyllä, että se vaatii hirveää viitseliäisyyttä, sillä Pullukka jos kuka syö enemmän kuin kukaan ehtii jumpata. Sillä aikaa kun laiska äiskä oli viidakossa seikkailemassa, lapsi otti treenaamisen tosissaan: 2-3 kertaa viikossa oltiin tunnilla, muuten kiiruhdettiin maastossa tai kentällä. Hevonen pyöristyi lihasten kohdalta ja pieneni mahan kohdalta. Samalla siitä tuli TYYTYVÄISEMPI. Ei Pullukka koskaan mikään kauhea valittaja ole ollut, mutta kilpahevosena (hyväkuntoisena) se oli selvästi onnellisempi kuin löysäilijänä. Oho! Onko tämä siis ihme? No ei! Kyllähän jokainen meistä voi paremmin, jos on hyvässä kondiksessa, eikö!

Joten sinä, joka tunnistat itsesi laiskaksi ratsastajaksi: hanki kupeeseesi touhukas ratsastaja! Jollet jaksa itse, pyydä, että joku toinen tekee sen. Aina löytyy ihan hyviä ratsastajia, jotka jaksavat puurtaa tunneilla. Siitä iloitsee sitten jo sekä hevonen, että omistaja. Ja by the way: ei ne tunnit omistajallekaan tee pahaa.