Moi! Oon rivitön, vaikka asun rivitalossa.

Syysterveinen! Nyt näyttää siltä, että maahamme on saapunut syys. Sen näkee seuraavista asioista: illat pimenevät, sekä koira että hevonen ovat syväpaskassa, kenttä lilluu ja maneesi on täynnä. Myös rivi on syksyn merkki. Voi olla kesänkin. Tai talven. Meillähän rivi alkoi kesällä, kun Hilppa oli toisen kerran laitumella lomailemassa. Neiti oli hujauttanut jollain astalolla takakavionsa kantapalloon inhan haavan, josta rivi loikkasi sisään kuin avoimesta ovesta. Se seurasikin ystävänämme (toksisena sellaisena) pari kuukautta. Kokeiltiin sinkkiä, hunajaa, Hexociliä, erilaisia kääreitä jne, kunnes löysimme eläinlääkärin avulla voittajayhdistelmän: Douxo S3 Pyo -niminen syväpesushampoo, joka tappaa kaikki oravaa pienemmät mikrobit ja siihen päälle Isaderm. Johan suuttui rivi ja lähti! Edelleen on pieni turvotus vieraanamme, mutta iho on kunnossa ja karva kasvanut hienosti takaisin. ELÄKÖÖN! (Jaa, mutta voihan se olla niinkin, että esirukoukset ovat auttaneet, ja Hilpan rivi on siksi kaikonnut! Kiitos siis myös niistä!)

Kaikenmoista! Kuva: Mari Stendahl-Juvonen

Seuraavaksi alamme taistella ihon probleemia vastaan. Melko dynaamisesti näyttää pikku Hilbert reagoivan polttiaisiin, ja niitä perkeleitähän riittää. Jotta poissuljetaan ruokinnasta mahdollisesti koituvat lisäpulmat, Hilppa tapaa tänään RUOKINTANEUVOJAN. En voisi olla kiitollisempi! Raporttia asiasta seuraa heti, kun visiitti on ohi.

Neiti 5-vuotias on ollut muuten ihan kiva likka. Ihan normaali teini. Yhtenä päivänä vallan kiva kaveri, toisena hieman vähemmän kiva. Etenkin jos kysyn tyttäreltä. Hänelle Hilppa esitti kaikki työtävieroksujan erikoistemput ja sai Lapsen pahastumaan. Olimme melko hiljaa koko illan. Veikkaan, että Hilppa on nauranut itsensä uneen.

Meni ne hienostikin, mutta eivät vaan huomanneet. Kuva: Mari Stendahl-Juvonen

Maneesi on ollut sen verran suosittu kohde, että me ollaan Hilpan kanssa käyty keräilemässä hirvikärpäsiä ja kauhukokemuksia. Pellolla oltiin muun muassa laukkaamassa menestyksekkäästi, ja se tarkoittaa sitä, että ensin hän riehui, sitten hän kiisi, ja sitten oltiin herran enkeleitä. Loppuravissa heitettiin kenkäkin jalasta. Ei haitannut, koska oltiin jo loppumetreillä. Kaiken lisäksi löysin kengän, ja ripustin sen turvaliivin etuosaan roikkumaan. On ihan eri asia palata tallille hevosenkenkä kaulassa kuin ilman. Ikään kuin näyttää kaikille, että okei, ehkä painittiin, mutta voitin!

Syksystä on tulossa töiden kannalta niin tiivis, että päädyin sopimaan Hanna Parikan kanssa ratsuttamisesta. Hän käy vastedes Hilpan kanssa urheilemassa kaksi kertaa viikossa. Näin saamme varmistettua, että pieni hevonen pysyy liikkeessä ja oppii samalla hieman lisää. Ihanaa! Kohta me ollaan jo liian hyviä.

Matkaliput olkaa hyvä! Kuva: Mari Stendahl-Juvonen