Söin sen pään, oli nälkä.

Söin sen pään, oli nälkä.

En muista minkä ikäinen olin, kun tulin hevoshulluksi. Varmaan jotain 6v. Muistan kyllä sen paikan, muistan myös hepat. Niiden ansiosta tapahtuu seuraavia asioita: määrittelen ensi töikseni kuka on lempihevoseni. Kaikkien aikojen ensimmäinen lempihevoseni on suomenhevonen Roki. Se valikoituu ulkonäön perusteella. On söpö. Tästä alkaa myös omasta hevosesta haaveilu. Hevosten myötä myös värimaailmani määrittyyy uudelleen: lempiväreikseni tulevat hevosten värit, ruskea, musta ja harmaa. Oikeasti en tykkää niistä, mutta kun hevoset.

Alkeiskurssilla alan kiintyä laukkaan. Olin pikkutyttönä Thaimaassa äidin ja vaarin kanssa, ja äiti sanoi, että laukkasin unissani hotellihuoneen sängyllä, koska olin päivällä päässyt ratsastamaan Pattayan rannalla. Laukka tekee ison vaikutuksen, selvästi. “Opettaja, laukataaksme tänään” on hyvin usein kuultu lause minun suustani. Lempiponi: Ghost.

Seuraavassa vaiheessa tajuan alkaa verrata omia kykyjäni muiden kykyihin. Itse vertailen lähinnä ratsastuksellisia kykyjä, koska kukaan ei tuolloin puhu horsemanshipistä, mutta tyttäreni kehui 10-vuotiaana omaavansa paremman suhteen hoitoponiinsa kuin muut. Poni kuulemma luottaa häneen. Hieno homma! Lempihevonen: Pan.

Ensimmäinen peräänanto-kokemus on kuin huumetta. Sen jälkeen mikään ei ole enää sama. Sen jälkeen ratsastusta alkaa seurata peräänanto edellä, meneekö se vai eikö se mene. Oma tunti menee aina pieleen, jos hevonen ei mene periksessä. Loputon suo on avattu. Lempihevonen: Luukas.

Jossain vaiheessa tajuan alkaa etsiä virheitä myös itsestäni. Vaikka olen kuinka taistellut auktoriteetteja vastaan, tajuankin yhtäkkiä, että kyllä hyvällä istunnalla ratsastaa paremmin kuin huonolla. Ihan ns. automaattisesti. Alkaa itsensä piiskaaminen. Se ei lopu.

Sitten aukenee sellainen tosiasia, että satuloita on erilaisia, eivätkä kaikki sovi minulle, vaikka hevoselle sopisivatkin. Alan kokea ohutta myötätuntoa itseäni kohtaan. Ehkä en olekaan paskin, mitä on. Jatkan täydellisen tunteen jahtaamista, siinä toisinaan onnistuen. Lempihevonen: Warbert.

Oma hevonen. Kolmenkymmenen vuoden pohdinnan jälkeen on aika. Yhtäkkiä koko maailma on hevosen muotoinen, kaikki ajankäyttö riippuu hevosesta. Itse olen onnellinen, läheiseni eivät. Iskee pakottava tarve sulautua yhteen hevosen kanssa. Toisinaan se onnistuu. Lempihevonen: Korppu.

Oma hevonen ontuu. Yks kaks minulla on iso koira, jota käyn taluttamassa joka päivä. Suhteemme syvenee, minua pidetään ihmispuolella yhä pimeämpänä. Välitän yhä vähemmän. Olen onnellinen, haluan kokea sen, kuinka nousemme yhdessä vaikeuksista, entistä vahvempana yksikkönä, minä ja hevoseni. Lempihevonen: Jaska.

Mitta vaikeuksiin alkaa täyttyä. Haluan helpompaa elämää, ehjän ja käyttökelpoisen hevosen, huolettoman tallin. Iloitsen vuokraajista. En ole kateellinen sille, joka ratsastaa hevosellani paremmin kuin minä, päin vastoin. Haluan ratsastaa auringonlaskuun. Haluan toki myös toisinaan leikkiä vielä vanhaa minää ja näyttää kaikille, että halutessani osaan. Lempihevonen: Pullukka.

Haaveilen kasvattamisesta, koska varsat on siistejä. Innostun enemmän varsojen kanssa touhuamisesta kuin ratsastamisesta. Taivas näyttää tien, mihin voin upottaa miljoonani. Lempiheppa: Hilppa.