Voi Pyhä Sylvi, mikä hässäkkä alkoi, kun Anne-Maarit Hyttinen paljasti Hesarissa , mitä TUTKIMUKSISSA kävi ilmi: suomalaisen ratsastajan kunto ei ole kummoinen. Anne-Maaritillahan ei ole MIELIPIDETTÄ asiasta, hän on tutkija. Hän lukee ammatikseen dataa. Sen ei pitäisi olla kovin vaikea ymmärtää, mutta onpa kuitenkin. Hän on saanut valtavan määrän kuraa niskaansa, koska ihmisiä suututtaa se, että heidän kuntonsa ei ole paras mahdollinen. Ymmärtäisin hyvin, jos Anne-Maarit olisi avautunut fiilispohjalta, niin kuin moni muu (ammattilainenkin) tekee, että ”läskit, hankkikaa PT!”, mutta kun ei. Hän ilmoitti kylmästi mikä oli tutkimuksen tulos. Silti Anne-Maarit otti luodit vastaan.

Pahastuin tästä aika tavalla. Pahastuin siitä, että ihmiset ovat niin vihaisia. Että ennemmin tekee mieli haukkua joku, kun arvioida omia kykyjään ja kenties kääntää jopa takkia. Meidän pitäisi olla yhtenäinen joukko, mutta siltä se ei juuri nyt kyllä näytä. Missä mättää? Mietitäänpä.

Tunnen paljon ihmisiä, jotka käyvät hevostelemassa fiiliksen vuoksi. Puhun hevostelemisesta, sillä se voi tarkoittaa ratsastamista, ajamista tai jopa ihan vain hengailua hevosen kanssa. Hyvin harvoin tämä sakki pyrkii hiomaan avoväistöjä parempaan kuosiin. Tässä sakissa ei himoliikunta tai hikiliikunta muutenkaan pelaa minkäänlaista roolia, tai ainakin harvemmin. Tämä jengi haluaa VIIHTYÄ hevosten kanssa. Niin kuin C.Wegelius asian ilmaisi: ”jalat kahden puolen hevosta”. Tämä on aivan eri laji kuin se, mitä ratsastuskouluissa harrastetaan. Tämä on MINDFULLNESSIA. Ei tässä hirveämmin kuntoa kaivata.

Sitten on tunnilla kävijät, jotka tekevät niin kuin käsketään. Ratsastus mielletään tässä porukassa urheiluksi, jota se sykkeiden perusteella todellakin on. Tutkijan mukaan kunto ei kasva ratsastamalla yhtään, mutta ratsastaja mieltää urheilleensa. Kerran viikossa toisaalta mitä tahansa lajia ei juuri kasvata kuntoa. Eikä sillä olekaan niin väliä muuten, mutta hevosen kannalta tilanne voikin olla eri. Se hölkkää pari tuntia päivässä, kannatellen milloin minkäkinlaista ratsastajaa. Toista on kivempi kannatella kuin toista. Usein sellaista on kivempi kannatella, joka hallitsee kroppaansa edes vähän. Varmaan monelle on tuttua, että lopputunnista alkaa sujua. Jospa se johtuukin siitä, että oma kroppa alkaa pelata oikein, eikä siitä, että on saanut hevosen ns. KULKEMAAN? Tätä olen miettinyt viimeiset päivät omalla kohdallani.

Shokkiuutinen oli se, että tallityöt eivät juuri kohota ratsastajan lihaskuntoa toivotulla tavalla. Miksikö? Toispuoleisuuden takia. Siihenkin on onneksi apua tarjolla. Myös järkeä voi käyttää kokeeksi!

Ammattilainen, joka ratsastaa monta hevosta päivässä, saattaa olla aika hyvässä kunnossa. Silti päivän ensimmäinen hevonen ei välttämättä saa selkäänsä parasta ratsastajaa, koska kroppa on vielä hieman tönkkö. Viimeisellä voikin jo olla kissan päivät.

Sitten on meikäläisen sakki, jotka yrittävät lähes päivittäin tehdä jotain järkevää, ja toisinaan onnistuvat. Tunnen syvää huonoa omaatuntoa siitä, etten oheisurheile. Liityin Ratsastajan Core Challengeen, jotta teen edes jotain. Se oli huippua, tai itse asiassa se on vielä kesken. Hiihtämään menoa olen suunnitellut siitä asti, kun lunta tuli. Suunnitelma on niin pitkällä, että ei tarvitse enää kuin laittaa sukset jalkaan ja lähteä sivakoimaan. Koiran kanssa kävelen joka päivä, sitä ei lasketa. Ei tässä oikeasti muu auta, kun tukea toinen toisiamme, ja lietsoa keskuuteemme urheilun tunnelmaa! Jospa edes joskus, edes vähän! Hevosemme ansaitsevat sen.

Ja hei: ei nyt suututa. Anne-Maarit on MEIDÄN PUOLELLA <3