Tätä mantraa tuntuvat huutavan sekä hyvät että huonotkin ratsastajat. Ajatus on sinänsä kiva. Ei kai kukaan HALUA ratsastaa huonosti. Se vaan tulee monesti kaupanpäällisenä, kun alkaa hevoshulluksi. Tätä taustaa vasten on myös edesvastuutonta myydä hevosia kellekään muulle kuin ammattilaiselle. On nimittäin riski, että et saa ammattilaista ratsastamaan hevostasi viikottain läpi, jos aikataulut eivät natsaa. Siinä on hevosen henki menossa heti.

On ihanaa, jos jengi osaa ratsastaa, mutta kun ei osaa. Noin 80 prosenttia meistä on ihan tavallisia keventäjiä, jotka eivät Chrisse Wegeliuksen mukaan edes ratsasta, vaan ovat jalat kahden puolen hevosta. Miksi asiasta sitten pidetään niin isoa mekkalaa?

Kumpi on parempi: ihminen, joka myöntää auliisti olevansa ratsastajan hieman vaiheessa, vai ihminen, joka on itse nostanut itsensä hyvien ratsastajien kastiin?

Uskon, että moni on kyvyiltään samaa sorttia kuin minä: hyvänä päivänä ollaan ilmoittautumassa olympialaisiin (tämä ennen kuin on nähty video) ja huonona alkeiskurssille. Olen innokas oppimaan, mutta ihan kaikki ei minulla mene jakeluun ykkösellä. Tai menee PÄÄHÄN, mutta ei siirry kroppaan. Toivoisin, että muilla kaltaisillani olisi yhtä hyvä tilanne opettajien kannalta kuin itselläni: he ovat PITKÄMIELISIÄ, eivätkä kannusta käyttämään kovempia apuja sen sijaan, että kannustaisivat etsimään sössimisen syitä.

Olen myös huomannut sellaisen asian, että kykyni saattavat olla kytköksissä ratsastettavaan hevoseen. Esimerkiksi viime viikolla kävin ratsastamassa ystäväni hevosta, joka oli AIVAN JÄRKYTTÄVÄN MAHTAVA ja näin muodoin minäkin olin ihan taitava. Kun hevonen on herkkä ja vastaanottava, on helppo keskittyä omiin epäkohtiin. Kun hevonen on kuuroutunut, on helppo olla tosi huono.

Tällä iällä (54) ei myöskään kroppa enää tule ketterämmmäksi. Kävin rohkeutta kerättyäni magneettikuvassa ja nyt on selän kuviot selvät. Hremopinnettä ei vielä ole, joten anatomi-ystäväni sanoi, että kun pidät lihakset kunnossa, pystyt hyvin jatkamaan. Se onkin sitten tämän hetken kovimpia panostuksia lajiin. Aion käydä tempauksessa vastedes kahdesti viikossa. Se on kallista, mutta hei: en käy baarissa enkä missään muuallakaan, joten rahaa on. Seuraava askel on mennä fysiatrille kartoittamaan kokonaistilanne ja tehdä kuntoutussuunnitelma. Selässäni on siis kulumia, nivelrikkoa, skolioosiaja ties mitä. On todellakin tehtävä kunnon suunnitelma, jottei tarvitse jättää lajia.

Hevonenko? Se voi mahtavasti! Viime viikolla olin itse työkeikoilla ja lapsi kävi sillä tunnilla. Mainitsi tunnista näin: AIVAN MAHTAVA HEVONEN. Oli se varmaan sitten!

Huomenna meillä on taas Juho Norilon estetunti. Kolmas kerta, iik. Saas nähdä!

Mutta tuohon otsikkoon sanoisin vielä: ihminen tekee sen minkä pystyy. On tärkeää pyrkiä hyvään, se riittää. Ei pidä ryhtyä keulimaan, siitä ei ole mitään hytötyä. Tsemppiä kaikille kaltaisilleni keskeneräisyyksille! Me olemme enemmistö!