Vanha kuva, mutta sama porukka. Kuva: Karo Pihlström
Otsikko on vastaus kysymykseen: Mihin se elämä menee? Jokainen vähänkään syvemmällä lajissa uiva tietää kyllä. Mikään ei riitä! Onneksi aina silloin tällöin (joillain jopa monta kertaa vuodessa) tulee hetki, jolloin tajuaa miten ratsastetaan, mutta sitten se taas katoaa. Ihan niin kuin raha, joka on hetken hyppysissä, ja sitten se on taas mennyt, etkä yhtään tiedä minne. Kuin rakkaus, jota kerran tunsit sitä miestä kohtaan, joka asuu teillä, mutta nykyään siitä on vain todisteena vanha hääkuva. Äijä ei jostain syystä enää näytä samalta, eikä kuulostakaan, mutta sama nimi sillä on. Ei siitä toisaalta ole haittaakaan. Onhan siitä seuraakin.
Tallin ainoa nakupelle!
Eilen oltiin Hilpan kanssa TÖISSÄ. Olin aamulla tehnyt perkeleellisen Core Challengen, jossa tehtiin noin miljoona inhottavan vaikeaa ja raskasta vatsalihasliikettä ja mennyt sitten töihin, jossa sain sentään olla rauhassa. Töin jälkeen nikkaroin ruokaa rintaperillisille ja sitten tallille. Hilppa oli ollut tarhassa ensimmäistä kertaa nakuna! Siellä oli kuulemma riehaannuttu aiheesta, siis hevosten kesken. Jos olisin ollut mukana, olisin saattanut riehaantua myös.
Jumankekka, tästä kuvasta on jo yli vuosi!
Tuntini on siis nykyään viikoittainen puolituntinen Allu-open kanssa, joka on ainoa, mihin juuri nyt on varaa (kiitos Allu <3). Se on tiemme eteenpäin, majakkamme pimeässä. Allu tuikkasi kentälle pari kavalettia, toinen pirullisen kapea ja toinen normaali. Niitä piti ylittämän niin, ettei rytmi häiriintynyt. Käynnissä ja ravissa saatiin onnistumisia. Ravissa tehtiin sitten myös ”koottuna” (Hilpan kohdalla ehkä hiljennettynä) ja normaaliravissa. Kivaa! Siihen se kiva sitten meinasikin loppua. Laukassa kaikki sujui melkein ihanasti oikealle, mutta pirulauta se vasen! En taivu, sanoi Hilppa. On taivahan tosi, että ratsastan paremmin oikealle kuin vasemmalle, ja se alkaa näkyä pienessä hevosessani. Jouduimme luopumaan puomihommista saadaksemme laukkaan jonkun rodin (rotin?). Allu pisti minut taivuttamaan Hilperoa niin, että en aluksi tajunnut ollenkaan. Hilppakin suuttui välillä ja potki pikku käpälillään ilmaa. Otettiin ravi-laukka-siirtymisiä tanakasti taivutettuna ja yritettiin jumpata hevosesta vetreys esiin.
Uskoni ei meinannut loppua, mutta keskivartalon tuki alkoi hiipua ja satula luisua ulos.
Otettiin pari kierrosta laukkaa parempaan suuntaan ja uudestaan huonompaan. Avot! Sieltä se tuli! Hieno, hieno laukka, ja ihanasti taipuva pieni heppa. Herran jestas meillä oli hiet! Ja kummallista tässä oli se, että vaikka hieman miteltiin, niin henki ei muuttunut huonoksi, vaan tunnelma säilyi hyvänä. Uskoin siihen, että kyä tääs tästä vielä! Ja niin se!
Allu painotti, että parempaan kierrokseen tulee helposti mentyä itsekseen 70-30% -suhteessa, ja se pitää nyt muuttaa. Totta.
Onneksi oli jo pimeää kun kävelytin pienen hevoseni talliin. Muuten olisi näkynyt millainen hikivana meistä jäi tallin pihaan.
Hoidettuani ratsun laitoin heti viestin gurulleni Hanna Parikalle: nyt saatoin OIKEASTI ratsastaa! Tallikaveri otti pienen videopätkän meistä, ja toden totta, oikein kaukaa katsottuna näytti siltä, kun Parikka itse olisi ollut selässä. JUHUU!
Eräs, tai oikeastaan parikin juttua kiinnitti huomioni. Ensimmäinen oli se, että neiti Lumppumäellä on TAAS aivan jäätävä kiima, joka voi vaikuttaa vaikka mihin ja toinen se, että Hilppa imi kavaleteille jopa niin kovaa, etten meinannut saada naruista vedettyä. Estehevonen alkaa siis olla bäk! Harmi vaan, ettei ole estetunteja. No, ehtiihän tuota.
Nyt lähden Hipposportiin piipahtamaan, jossa muuten vaikka sun mitä desinfiointiaineita kaupan! Kauppias kyllästyi, kun mistään ei meinaa saada, ja alkoi itse tuoda maahan. Kuskaavat kuulemma ovellekin, jos tarvis. That’s palvelua!
Näillä voi desinfioida vaatteetkin!
Viimeisimmät kommentit