Pitihän se arvata: kun kirja on saatu julki ja palautekin on hyvää, alkaa jostain päin mättää. Tai ei oikeasti mätä, vaan tietysti kehitin jotain, joka saattaisi ahdistaa. Tyttäreni oli yhtenä iltana mukana tallilla, ja kerrankin ajattelin, että nyt kyllä kuvataan. Otat kuvia meistä Hilpan kanssa ja videota myös. Jee! Hän toteutti toiveeni ja vetäytyi sen jälkeen taas näpräämään puhelintaan.

Saamme nyt mennä sen neljä kierrosta ravia/suunta. Pyysin Lasta kuvaamaan pätkän ravia. Se meni ihan okei, mutta on se paremminkin mennyt. Kun sitten katselin videota, olin, että aha. Tuolta näyttää. Olin oikein asiakseni vetänyt ensin lantionpohjalihakset nippuun, ja siitä vielä ylävatsan tiukakaksi, ja kylkikaaret alas, niin kuin Aira T. neuvoi. Niin tyyriinä siinä sitten tepsuttelin menemään. Kun uskaslsin laittaa videopätkän instaan, tajusin, että voihan nenä, sehän onkin kaameannäköistä menoa. Sain tasan kolme kommenttia, joista yksi oli, että VETÄISIT VATSAA SISÄÄN, NYT NÄYTTÄÄ KUN ROJAHTAISIT JOKA ASKELEELLA SEN SELKÄÄN. Hups. Mitä enemmän videota katselin, sitä enemmän se näytti juuri siltä, VAIKKA VATSA OLI NIIN SISÄLLÄ KUN SE MENEE! Olikohan lopulta kuitenkin kyse siitä, että aloin nähdä sitä, mistä mainittiin, vai onko tilanne todella näin hälyyttävä?

Tämä oli yhden mielestä ihan kauheaa.

Samaan aikaan luen Hanna Brotheruksen kirjaa Ainoa kotini, jossa Hanna kertoo, kuinka hänen on aina osattava kaikki asiat heti ja voitettava kaikki. Tunnistan. Haluaisin niin kovin olla taitava ja tasapainoinen! Ja samalla tietysti mietin, että jos nyt liikutan Hilppaa jotenkin ihan päin seiniä, se vammautuu uudestaan. Ja että onko se satula sittenkään sopiva (ei se ihan ole, onneksi Hipposportin Atte tulee ensi viikolla!).

Saakeli, on raskasta olla keskinkertainen täti. Olen myös jatkuvasti huolissani siitä, että hevoseni kärsii kanssani. Se on hullua! Kai se olisi jonkin verran sairaampi ja haluttomampi, jos kärsisi. Ehkä.

Huolestunut täti, kuunteleva ratsu.

Odotan NIIN KOVASTI, että pääsen takaisin opin pariin. Onneksi Aira käy kerran viikossa sentään asettamassa minut kunnolla hevosen selkään.

Ai niin! Oli tuossa aito hätätilannekin. Muutama päivä sitten olin satuloinut ratsuni ja talutin sen tallista ulos. Se kompuroi kummallisesti heti ovesta ulos päästyään, ja katsoin sitä vähän ihmeissäni. Sitten havaitsin, että perhana, sehän on ihan kolmijalkainen. Ei kun takaisin sisään ja kokeilemaan kintut. “Kipeä” jalka oli vähän lämmin, mutta se on usein. Ei turvotusta. Jalka oli kuitenkin se, joka petti. Sitten hokasin: aamullahan oli kengitys! Laitoin heti viestiä kengittäjälle. Kengittäjä soitti saman tien: “Tulen sinne.” Kävi ilmi, että naulat olivat inan liian korkealla, ja se kävi kipeästi pienen tytön kavioon. Riina vaihtoi naulat pienempiin ja kiinnitti ne alemmas. Käynti oli puhdas jo kengityksestä pois kävellessä. Kaikki tämä, ja meni vain tunti! Nopea, mutta kiihkeä. Ja loppu hyvin!

Pee-es: Kavioliitossa-kirjaa saa ostaa niin paljon kuin vain haluaa ja Kavioliitossa-podcastiakin sopii taas kuunnella! Uusin jakso Spotifyssa NYT.