Koiran hihnat muuten ohjina.
Mikään ei ole ihanampaa kuin muistella menneitä! Sitten tiedätte, nuoret, mutta ette vielä. Erityisen hauskaa on muistella menneitä muotivirtauksia. Ja etenkin ratsastusvaatteiden sellaisia.
Silloin kun minä hevoshulluunnuin, vain rikkaimmilla oli ratsastushousut. Ne olivat ilman muuta beiget. Kypärän saattoi saada lahjaksi jo varhaisessa vaiheessa, mutta sitäkään ei arvattu hevillä ostaa, kun oli niin kallis hankinta. Raippa sopi monen budjettiin. Kai silloin oli jotain kouluraippojakin, mutta en sellaista koskaan nähnnyt. Näin vain RAIPPOJA. Oli ainoastaan yksi malli. Siinä oli rannehihna, ettei putoa. Kalliiksihan se tulee jos se katoaa taas johonkin.
Nykyään raippoja saa ilmaiseksikin, mutta kalliista voi maksaa, ja maksetaankin, helposti toista sataa. Raipasta! Nykyään se on vain raippa. Ennen sekin oli aarre.
Joidenkin äidit yrittivät muinoin ommella tyttärilleen ”ihan oikean näköiset ratsastushousut”. Se oli hirveää. Ihan sama kuin äiti yrittäisi ommella Leviksen farkut. Ei se vaan mene niin. Onneksi oma äitini ei edes yrittänyt. Muistan ajatelleeni, että huomaisikohan kukaan jos laittaisin äidin beiget housut ja mustat kumisaappaat? Että huomaisikohan kukaan, etteivät ne ole ”oikeat”? Tuskin.
Tollai oisin kulkenu jos ois ollu.
Käsite RATSASTUSTAKKI tarkoitti pelkästään ja yksinomaan kisatakkia. En muista tunteneeni ketään, kellä olisi ollut ihan oikea ratsastustakki. Muistan kyllä miettineeni, että olisi näyttävää lähteä suoraan koulusta Myyrmäestä Hakunilan Poni-Hakaan sonnustautuneen ns. koko settiin, eli vaaleisiin ratsastushousuihin, mustiin saappaisiin ja punaiseen ratsastustakkiin. Näin ei koskaan päässyt käymään ja harmittaahan se. Vastapainoksi paahdoin bussissa kypärä päässä ja raipan lenkki asianmukaisesti ranteen ympärillä. Melkein sama.
Takkina meni siis se takki mitä äiti ei enää antanut käyttää koulussa, koska se oli ”epäsiisti”. Koviksimmat saattoivat tulla tallille untuvatakissa. Itse en rohjennut. Äiti olisi saanut raivarit.
Nahkainen ratsastussaapas oli jotain maailman hienointa. Niitä näki lähinnä ratsastuksenopettajilla. Isona minäkin hankin tuommoiset, tuumin ja hiippailin pitkin kumisissa ratsastussaappaissa. Niissähän tuli varpaisiin helvetillisen kylmä, mutta so not. Näyttipä hyvälle ainakin. Astetta edistyneempänä hankin kuminahkaiset sappaat. Juma miten hienot ne oli, siis puhtaana.
Jostain syystä tämän vaatehomostelu-osion jälkeen oltiin koviksia ja ainoa ratsastukseen tarkoitettu vaate ylläni oli ratsastushousut. Ne oli ankaran säästämisen jälkeen tilattu Ma-Nulta, niin kuin olen joskus kertonutkin. Tässä vaiheessa alkoi olla noloa esiintyä tavallisissa, beigeissä housuissa, joissa on KANGASPAIKAT. Kokomokkapaikat oli lähes mahdotonta pitää kunnossa, mutta ne oli silti AINOAT OIKEAT. Ei sitten vaan pesty kovin usein. Ihmekös ne kesti 10 vuotta.
Tähän kohtaa villitys saavutti CHAPSIT. Se taisi olla ensimmäinen viisas villitys! Oli ihanaa pukeutua chapseihin kun oli sairaan kylmä ja hevonen alla villi. Chapseilla pysyi kivasti selässä eikä tullut kylmä. Varpaillekaan, sillä niissä oli talvella huopikkaat.
Tämmöset ku ois saanu!
Kypärää en nähnyt varmaan kymmenen vuoteen. Nykyään en edes tunne ketään, joka ei käyttäisi kypärää. Miten se voi olla tiellä? Siis minkään tiellä? Nuoruus = tyhmyys.
Suora leikkaus miljoonien vuosien päähän, 90-luvun lopulle. Ostin erään ratsastustarvikeliikkeen loppuunmyynnistä UNTUVAISEN KYRA K-TAKIN JA KALLIIT MINICHAPSIT. Menin uudelle tallille aivan leuhkana uusissa vehkeissäni. Esittelin innoissani tuleville tallikavereilleni, että kattokaas miten hienot uudet varusteet olen ostanut! Tulevat tallikaverini katsoivat minua pää kallellaan, eivätkä sanoneet mitään. Sitten tajusin, että varusteeni olivat VANHAA MALLISTOA. Tähän oli tultu.
Kiitän kaikkia valmistajia siitä, että minun ei tarvitse enää kulkea asunnottoman näköisenä, JOS EN ERIKSEEN HALUA. Kiitän Hipposportia siitä, että ratsastusvaatteeni ovat sopivat ja kauniit ja niissä on soveliasta kulkea julkisilla paikoilla. Ilman Hippoa tilanteeni tuskin olisi muuttunut mihinkään sitten 90-luvun lopun.
Coming soon to nearest Kavioliitossa 30v: muotinäytös – syksyn fäsön!
Mä niin ymmärrän mistä puhut. Kahdeksankymmentäluvulla kävin the Rusalla. Olin ehkä 12 – vuotias. Verkkareissa ja silleen. Toivoin äidiltäni tikkiliiviä lahjaksi. Sellaista joita jo silloin hienot ratsastajat käyttivät. Ne, joille ei uskaltanut edes puhua. Ne saattoivat olla hevosen kolmoshoitajia. Toiveeni toteutui. Sain tikkiliivin . Äiti oli tehnyt sen ihan itse. Vaahteranmäen Eemeli – kankaasta!!!
Kun ihminen on kaksitoista on elämä ristiriitaista. Ihan ilman tikkitakkidilemmaa
Voi Eeva <3
Mun ratsastusvaatehäpeäni kasarilla liittyi ratsastussaappaisiin, jotka perin espoolaisserkulta. Kaikilla oli sellaiset mustat tekonahkasaappaat joita kiskottiin jaloista milloin mitenkin koska vetoketjua ei ollut keksitty. No, minä sain sitten serkun vanhat ratsastussaappaat jostain Horse & Houndin yyberkalliista mallistosta ja niissä oli nahkavuori ja ihanat jalassa. Häpesin niitä yli kaiken, sillä ne oli ruskeat. Siis eihän kukaan pöndellä ratsastanut ruskeilla saappailla.
Jonkun tyyriin vihreän öljykangasmaiharin sain myös tokaluokkalaisena, voi sitä häpeän määrää kuin muilla oli kaikki pinkkiä.
Meillä Lohjalla 70-luvulla kuului olla mustassa Marimekon avonaisessa, ’sangallisessa’ (ei olkalaukku) kassissa pystyssä raippa, pohjalla koulukirjat & kuminahkaiset ratsastussaappat kirjojen vierelle tungettuna ja päällä lasikuituinen, halvalla samettikankaalla päällystetty kypärä, jonka kumilankaista leukahihnaa oli lyhennetty solmulla (hevosenhäntä on muuten sen solmun nimi, opin myöhemmin). Niin.
Sitten, jos myöhästyi Hetan Tallille menevästä bussista, voi 12-vuotiaana ihan hyvin laittaa peukalon pystyyn Hilman kioskin kulmalla, jossa bussipysäkki sijaitsi. Silloin saattoi käydä niin, että Ulla-Maija Aaltonen pysähtyy (varmaan syystä että: a) lapsi liftaa, ja b) raippa kassissa – menossa ratsastamaan). Uma voi tällöin kysyä, että ”Minne matka?”, ja Hetan Tallin vastauksen kuultuaan, ei oitis kutsukaan autoonsa, vaan kysyy, ”Mikä on pohjeapu?”.
Onnettoman ratsastajan jäätyä sanattomaksi, Uma saattaa kaasuttaa menemään, antamatta kyytiä.
En tiedä, mutta näin saattoi olla öbäyt vuonna ’77.