Isä ja poika Pessoa. Kuva kirjasta 20 years of Helsinki International Horse Show.

Olipa kerran pieni Katja, joka kerran vuodessa virittäytyi teeveen ääreen, koska sieltä tuli Göteborg Horse Show. En hirveämmin tiennyt minkä kokoluokan kisoista oli kyse, olinpahan vaan aivan innoissani, koska telkkarista tuli RATSASTUSTA. Tarvikkeeni olivat: kynä, paperi. Kirjoitin omilla pikku kätösilläni ylös jokaisen ratsukon nimen ja perään mahdolliset virhepisteet ja tietty aika. Kirjoituksen kanssa oli saakelinmoinen kiire, koska joidenkin hevosten nimet olivat NIIIN pitkiä. Erityisesti mieleeni painui Moët&Chandon fil d’Argent. Jollen ihan väärin muista, selässä istui Nelson Pessoa. Fanitin Nelsonia ihan täysillä, mutta silti kaikkein huipuin oli Hugo Simon. Hugolla oli aina joku jäätävänkokoinen tamma, Gladstonen muistan. Ja Hugo hymyili. Ei sellaista unohda! Kerran mukana oli myös suomalainen, ja silloin oli jo melkein liian jännittävää. Ratsastaja oli Christopher Wegelius ja – muistini voi taas harhailla, mutta – olikohan hevonen Monday Morning? No, vaikka ei ollutkaan, Monday Morning oli silti kovista kovin.

Tässä Monday Morning jää eläkkeelle HIHS:ssa vuonna 1988. Kuva kirjasta 20 years of Helsinki Intl Horse Show

Pari vuotta sitten pääsin Hevosurheilun siivellä morjenstamaan Wegeliusta hänen kotiinsa Kirkkonummella. Olipa hienoa kuulla juttuja eilispäivän huippuhevosista! Muistan pääpiirteittäin myös Monday Morningin tarinan. Irlannista se aikanaan Suomeen kärrättiin. Siellä se tönötti jonkun ukon pihassa, eikä näyttänyt miltään, mutta hyppäsi taloja. Ei voida puhua kalliista hevosesta, ei sillä ollut sukuakaan. Ja kas: tämä on niitä jalokiviä, jotka löytyvät melkein sattumalta.

Ja minä matkustin viime viikolla Irlantiin – sattumaako? Ei voi olla! Juttelin Clonshire Equestrian Centerin omistajan Suen kanssa pitkään irlantilaisesta ratsastuksesta ja hevosista. Kerroin, että yksi maamme suurimmista hevostähdistä oli Irlannista. Sue melkein tirautti. Katselimme yhdessä sukuposteja, hän Irlannin, minä Suomen, ja ei mitään. Monday Morning oli tuntemattomasta emästä ja tuntemattomasta isästä sattumoisin pihan perällä kasvanut tähti. Kerroin Suelle, kuinka se eli yli 30-vuotiaaksi ja hengasi elämänsä viimeiset vuodet Chrissen pihalla vapaana. Sue ei voinut uskoa korviaan. Se kuulosti liian hyvältä ollakseen totta. Siirryimme puhumaan Irlannin rataesteratsastuksen nykyisestä kilpailukyvystä. Sue kertoi, että maajoukkueessa kisaa kaksi miestä, jotka ovat aloittaneet ratsastuksen Adaren nurkilla: Cian O’Connor ja Paul O’Shea. Kaverit työskentelevät nykyään Yhdysvalloissa, koska siellä se raha on. “Amerikassa itketään, että mistä näitä saakelin taitavia ja kivoja irantilaisia jätkiä tulee, vievät meiltä työt!” Sue nauraa.

Tänä vuonna Irlannin maajoukkue rataesteillä on erityisen kovassa iskussa – valmentajanaan on Rodrigo Pessoa. “Niin on!” ilahtuu Sue. “Se on fantastista!” Sue sanoo. “Vielä joku aika sitten Irlanti ei saanut edes joukkuetta kasaan, nyt ollaan jo kovia haastajia”, hän jatkaa. Rodrigo on tehnyt upeaa työtä, mutta miten? Laitan kaverille meiliä, vetoan tunteisiin. Täältä Helsingistä kirjoittelen, muistatko, voitit täällä ensimmäisen World Cupisi 1998…? Ymmärrettävästi Rodrigo ei ole vastannut, VIELÄ, mutta periksi ei anneta. Rodrigolla on selvästi jotain, mitä mekin tarvitsemme.

EDIT klo 18.33! Puhelimeen oli ilmestynyt työpäivän aikana kaksi puhelua belgialaisesta numerosta. Laitoin numeroon viestin kysyen kuka kysyy. Se oli RODRIGO! 

Saaga jatkuu! Osa 2 seuraa heti kun saan hänet kiinni.

Rodrigo voitti Volvo World Cupin 1998 Helsingissä. Kuva kirjasta 20 years of HIHS.