Soittakaa poliisi, sehän menee ihan miten sattuu!

Soittakaa poliisi, sehän menee ihan miten sattuu!

 

Erittäin hyvä kysymys. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun naistenlehden kuvaaja on ollut tallillamme räpsimässä kuvia ratsastuksestani. Ja koska Pullukka on niin erikoismuija ja minä maailman keskinkertaisin ratsastaja, kuvat ovat saattaneet olla aivan hirveitä. Moukan silmään niissä ei tietenkään ole mitään ihmeellistä, mutta annas olla jos kuvan näkee vasta peräänantoon tutustunut teini, nousee haloo. “Eihän se osaa ridata.” Yhtenä päivänä osaa, toisena ei. Semmoinen laji se lapset kuulkaa on. Asian ei tietenkään pitäisi antaa mennä sieluun, mutta meneehän se. Ainakin välillä.

Hevosurheilu otti asian esiin perjantain lehdessä. Asiaa kommentoivat eritasoiset alan ihmiset harrastajasta koulutuomariin. Keskustelun avauksena oli toki Top Dressagen päätös, että heidän koulureeneissään ei saa kuvata, koska silloin tilanteesta puuttuu kunnioitus. Terveisiä 1800-luvulta, sanon minä. Tänä päivänä kaikki asiat kuvataan. Jokainen kuvaaja ei välttämättä ole liikenteessä etsiäkseen viittä virhettä. Itse en ainakaan jaksaisi erikseen lähteä yhtään kenenkään valmennuksiin etsimään virheitä, mieluummin menen opettelemaan. Valokuva tilanteesta on NIIN SANOTTU MUISTO. Sellaista on KIVA KATSELLA MYÖHEMMIN. On kiva muistella käyneensä Top Dressagea katsomassa, koska ne ovat niin saakelin taitavia, että itkettää. On aivan selvää, että joku ihminen on niin pahastunut omaan elämäänsä, että hän ei kestä kouluratsastusta, vaan kuvaa siksi kaiken. Eikö se nyt ole aina ollut juuri tällaista sekoilua? Juuri torstaina sain ihan radiossa selittää URHEILUTOIMITTAJALLE, että ei, ravihevoset eivät halua luontaisesti laukata, ja EI, hevosia ei pakoteta ravaamaan täysiä vetämällä suusta. Tämä oli hänen näkemyksensä. Auttaisiko se, jos olisin sanonut toimittajalle, että EI PUHUTA SIITÄ, ET KUITENKAAN YMMÄRRÄ? Noinkohan.

Näin muodoin asetun reippaasti vastahankaan Mascha Collianderin kanssa, joka kyseenalaistaa koko kuvaamisen. Hänen mielestään kuvaamista ei vaan kerta kaikkiaan tule harjoittaa, vaan pitää keskittyä katsomaan, kuulemaan ja oppimaan. Arvaa mitä Mascha, oppiminen voi olla monipolvinen trokee. Joku havainnoi paikan päällä ja kuvaa, ja kotona kuvia katselleessaan vasta hokaa mistä oli kyse. Sitten hän menee kotitallille ja kokeilee, kenties onnistuu. Eikö se ole hieno homma? Onko vääränlaisten kuvien joutuminen INTERNETIIN todella niin suuri asia, että kieltolaki on ratkaisu? Ei kai? Jos minä saisin euron jokaisesta rumasta kuvasta tai tekstistä, joka minusta on netissä, olisin miljonääri. Silti ihmiset suhtautuvat minuun ihan kivasti ja antavat vielä töitäkin. ÄÄNEKKÄIMPIEN KIUKKUPUSSIEN RYHMÄ ON PIENI. Älkäämme kunnioittako heitä nostamalla heidät päättävään asemaan.

Kertokaa meille moukille mieluummin millaisia kommervenkkejä te huiput olette joutuneet hevostenne kanssa tekemään, jotta olette saaneet ne nousemaan huipulle. Kertokaa karmeimmat alhonne ja mitä sitten tapahtui. Inhimillistäkää itsenne, kertokaa miten homma oikeasti toimii. Miten joskus on vaan kerta kaikkiaan oltava kova voidakseen olla loppuvuoden pehmeä. Älkää sulkeko meitä harrastajia ulkopuolelle ja jättäkö tekemisiänne arvailun varaan.

Minulla ei ole varaa sanoa kellekään mitään. Olen lyönyt hevosta, vetänyt suusta ja ollut muutenkin huono. En tee sitä vuosittain, mutta näin on käynyt. Olen myös käyttänyt gramaaneja ja kannuksia. Ja voi veikkoset, onneksi en edes muista mitä kaikkea olen tehnyt 80-luvulla. Mutta olen oppinut ja ennen kaikkea haluan oppia yhä. Huippujen ylimielisyys ei auta siinä prosessissa yhtään. Kiitos ja kuulemiin.