snarky

Tämä parivaljakko on varsin tyytyväinen toisiinsa. kuva: Snarkyrider.com

Kerran kävi niin, että lapseni oli ratsastamassa ja poni, jolla hän meni, alkoi temppuilla. Sanoin, että tule alas sieltä, äiti vähän testaa missä mennään. Poni oli 145 cm ja ihan järeä peli. Lapseni alkoi itkeä. “Äiti, se kuolee, sä oot liian iso!” Painan 69 kg. Valtavalla tuurilla poni jäi henkiin, vaikka istuin sen selässä lähemmäs 5 minuuttia.

En tiedä johtuiko painostani vai siitä, että jalkani tulivat ponista melko reilusti yli, mutta ei tehnyt mieli aloittaa ratsastusta ponilla noin niin kuin vakituisesti. Mietin minkä painoinen on itse asiassa liikaa. Aikanaan ponien kohdalla puhuttiin aina 80 kilosta, sitä pidettiin ns. kipurajana. Isoilla hevosilla ei rajoja tunnettu, mutta eipä hirveän isoja ihmisiä talleilla näkynytkään. Vai enkö muista. Isäni, tuo tavaton sutki, valitti aina, että kouluhevoset ja niiden ratsastajat ovat läskejä. Vei minut oikein katsomaan SM-kisojakin, siellä menivät sellaiset nimet kuin Kyra Kyrklund ja joku Korpivaara. “Katso nyt,” hän sanoi. Kyllä ne esteratsukoihin verrattuna massavia olivat, mutta en tiedä voidaanko läskeydestä puhua. Johtuneeko jo sen aikaisesta traumasta, mutta dressage on jäänyt vähemmälle.

Kun näen reilusti ylipainoisen ihmisen hevosen selässä, säälin enemmän ihmistä kuin hevosta. Katsookohan kukaan miten tuo ihminen ratsastaa, vaiko pelkästään kuinka iso hän on? Harvemmin hevonen esittää mitään kärsiviä irvistysilmeitä tai erityistä tuskaa. Useammin se on ihminen, jonka otsalla on hikikarpalo ja paikoin pitääkin olla. Oli paino mikä hyvänsä. Ratsastuksenopettajan vastuulla on sovittaa ihminen ja hevonen niin, että molemmilla on mahdollisuus onnistua. Mikäli ratsastaja on taitava ja sopivan kokoinen, on hajontaa helpompi harjoittaa kokemuksen vuoksi. Välillä on hyvä joutua uuden äärelle. (Toiset meistä ovat uuden äärellä vuodesta toiseen saman hevosen kanssa.)

Totuuksia on (taas kerran) useampia.

YLE kirjoitti 27.3.2014 näin:

“Yleisimmin vallalla tuntuu olevan käsitys, että hevonen voisi ongelmitta kantaa korkeintaan 15-20 prosenttia omasta painostaan. Kattavaa tutkimusta hevosen kantokyvystä ei kuitenkaan  ole, ja muutamien ulkomailla tehtyjen tutkimusten tulokset vaihtelevat. 

Ruotsalainen Ridsport lehti vertasi taannoin brittiläistä, japanilaista ja amerikkalaista tutkimusta. Brittitutkimuksen perusteella hevosen selässä ei saisi olla enempää kuin 10 prosenttia sen omasta painosta, satulan paino pois lukien. Jos hevonen siis painaisi 500-600kg voisi ratsastaja painavimmillaan olla vain 60 kiloinen. Tutkimuksessa todettiin, että vain viisi prosenttia tutkimukseen osallistuneista ratsastajista oli riittävän kevyitä hevoselleen.

Japanilaistutkimus sen sijaan väittää, että hevonen voisi kantaa kolmanneksen omasta painostaan, siis 500-600 kiloisella hevosella voisi olla jopa 180 kiloinen taakka kannettavanaan. Japanilaiset tekivät hevosille biomekaanisia mittauksia, jotka osoittivat taakan vaikutuksen hevosen käyntiin ja raviin. 

Amerikkalaistutkimus puolestaan tuli lopputulemaan, että hevonen voi kantaa 20 prosenttia painostaan. Tutkimuksessa huomattiin, että hevosten lihakset kipeytyivät kun ne kantoivat 25-30 prosenttia omasta painostaan, mutta alle 20 prosentin paino ei aiheuttanut hevosille ongelmia.

On myös tutkimuksia, joiden perusteella hevosen oman painon sijaan tärkeää sen kantokyvyn kannalta on sääriluiden paksuus ja selän leveys. Massiivisemmat hevoset kantavat siroja hevosia suurempia taakkoja.

Otapa siitä sitten sopiva näkökulma. Itse tuppaan olemaan samaa mieltä tämän asian kuin satula-asian kanssa: jo ratsastaja osaa ratsastaa, hän rasittaa hevosta viisaasti. Hevonen keskittyy olennaiseen ja käyttää oikeita lihaksia. Huonon ratsastajan hoippuessa selässä satulan mietoakin miedompi epäsopivuus korostuu ja varmasti myös ratsastajan ankea kehonhallinta/paino. Olen nähnyt isoja ratsastajia, joiden jäljiltä hevonen hymyilee koko naamalta ja laihoja ratsastajia, joiden jäljiltä hevonen haluaa lähinnä pakoon.

On ratsastajia, jotka haluavat vain fiilistellä hevosten kanssa. Jos ihan oikeasti ahdistuu harjoitusravissa joka kerta, niin miksi käydä tunnilla? (Ylipäänsä jaksan ihmetellä miksi se harjoitusravi on niin tärkeä AINA, kun sekä hevonen että ratsastaja ovat usein yhtä tuskaisia.) Sellaiselle ihmiselle sopisi maastoilu ja se pitäisi järjestyä. Sellaisessa menossa painolla harvoin on juurikaan merkitystä kun molemmat nauttivat tunnelmasta. Tavoitteellisempaan menoon laihdutus alkaa olla jo oman itsen kannalta järkiveto. Satulassa kuolee monesti ilman ylimääräistä massaakin. Mitä turhaa lisätä tuskan tasoa, jos ilmankin pärjää.

Kokonaisuudessaan kannattaa muistaa, että ne rodut, joita ratsastuskoulut on tulvillaan, eivät ole rakenteeltaan taakankantajia, kun taas esim. islanninhevonen on. Ihmisissäkin on eroja. Joku näyttää pullealta, mutta omaakin valtavan lihaskapasitettin, toinen taas on timmin näköinen ja aivan rukkanen. Ei näy aina päältä mikä on totuus. Kaikille ihmisille pitää antaa tsäänssi eli mahdollisuus testata olisiko tästä lajista minulle lajiksi. Mikäli paino tai kehohallinta muodostuu ongelmaksi, opettaja voi ottaa asian sivistyneesti esille. Esimerkiksi meidän Ope pakotti minut ja Tiinan ryttarjumppaan. Ihan oikein.