Kuva: Mari Stendahl-Juvonen

Keskiviikkona se sitten tapahtui. Menin tallille parahultaisesti niin, että olisin ehtinyt estetunnille, jolle olin merkannut meneväni, mutta en mennyt, koska Ope sanoi, että älä tule vielä, kun kävelyviikosta on vasta pari päivää. Tajusiko kukaan? Olin siis tallilla siihen aikaan, kun kohta olisi tätiestetunti alkamassa. Suomeksi sanottuna jokainen vastaantulija kysyi “Ai te meette hyppäämään?” No ei mennä, mutta unohdin ottaa nimenhuudosta itseni tunnilta pois. Ilmeisesti maneesiin olisi kerääntynyt kiinnostunut joukkio, vaan turhaan tulivat. Kävimme Hilpan kanssa maneesissa vain kurkkaamassa, mutta siellä oli menossa niin monimutkainen puomi/tötterö/pujottelutehtävä, että oltaisiin jääty jalkoihin, ellei olisi paettu. Menimme kentälle.

Laardinkarkotuskävelyllä.

Tässä vaiheessa oli jo pimeää, mutta kentällä on hyvät valot. Yleensä kentällä oleminen tarkoittaa Hilpalle sitä, että hän on vapaata riistaa villieläimille, jotka väijyvät varjoissa. Siksi on oltava koko ajan varuillaan (jännittynyt) ja valmiina pakenemaan (hysteerinen). Tätä taustaa vasten olin jo etukäteen hieman hiessä, että mitenköhän tämä päättyy. Virhe! Ei saa ennakoida, etenkään huonoja asioita.

Kävelimme ensin pitkin ohjin, niin kuin sääntökirjoissa lukee. Hilppa oli ihan cool. Sitten ihan normaalit käynnit ja ravit. Ratsastin iiiisolla keskiympyrällä, sillä Patrik Kittel neuvoi, että jos kulmat hirvittää, älä mene sinne ainakaan alkuun. Hae rentous ensin. Voi kuulkaa. Miten oikeassa Patrik Kittel onkaan! Yleensä ravikin menee kentällä ihan okei, mutta laukan kohdalla tiikerit heräävät pimeästä. Tällä kertaa pieni hevoseni ravasi ASIANMUKAISESTI JA RENNOSTI. Onko se huumattu?

Laukkaa nostellessa ajattelin, että kohta mennään, mutta ei haittaa, koska tilaa on. Olimme kentällä yksin. MITÄ VIELÄ! Hilppa nosti laukan JUMALAISEN KAUNIISTI, ja laukkasi rennosti ja sivistyneesti niin kauan kuin pyysin. JA TÄMÄ MOLEMPIIN SUUNTIIN! Mitä ihmettä? Olin niin sekaisin onnesta, että päätin oikein kokeilla onnistuisiko pieni laukan lyhentäminenkin. JA MITÄ IHMETTÄ, SEHÄN ONNISTUI, MONTA KERTAA!

Nyt kysynkin: missä olivat kaikki? Oliko kukaan katsomassa? Ei ollut, ei. KUKAAN ei taltioinut onnistumistamme. Pimeässä saattoi olla joku siivoamassa tarhaa, mutta tuskin kiinnitti meihin mitään huomiota, VAIKKA KERRANKIN OLISI KANNATTANUT. Noinkohan me siis onnistuimme oikeasti ollenkaan?

Kyllä me onnistuimme. Miten muuten voisin olla näin onnellinen?

Hilppa haluaisi olla teiniäiti.