Eilisillan vietin ratsastusurheilun ytimessä. Katsoin iphonen täysin luotettavasta sää-appista, että tokihan sade on jo loppunut, kun pääsen tallille. Mitä ihmettä, ei se ollutkaan! No johan nyt.

Otin sadeloimitetun hevoseni sisään (ekaa kertaa takki päällä tänä kesänä) ja harjasin sen. Jalka näytti jo aika hyvältä, pientä turvotusta toki, mutta ei kai nyt täydellisyyteen sovi pyrkiäkään. Rivi alkaa olla ns. selätetty!

Asensin hevoselle estesatulan selkään ja itselleni suht liukkaat sadehousut ja turvaliivin. Näillä aseilla lähdimme hiekkatielle, jossa ei oltu oltukaan pitkiin aikoihin.

Tänään oli tamman elämässä se päivä, kun useat asiat järkyttivät. Alkumatkasta en ihan osannut edes päätellä mikä juuri milloinkin hirvitti. Noin joka viides askel pysähtyi kuin seinään. Se on melko hidasta etenemistä se.

Alkumatka meni ihan nohevasti. Peltoaukean kohdalla Hilppa ei meinannut keksiä mitään, minkä johdosta pysähdellä, joten mentiin ravia. Sitten ihan laukkaakin. Kun tie sitten kurvasi oikealle, laukka loppuikin ns. nopeasti, kun tien kupeessa oli jotain työkoneita. Aikkamala. Onnistuttiin kuitenkin jatkamaan matkaa.

Sitten tultiin risteykseen, jossa metsään meni polku, ja tie jatkoi oikealle. En halunnut metsään, sillä siellä vaanii pedoista pahin: hirvikärpänen. Tuumasin, että tuosta ihanasti laukataan, kunnes hips ja hops, tien poikki loikki kaurisperhe. Ja näin laajenivat hevoseni sieraimet ja sieltä tuli isosti ilmaa. PUUH-PUUH-PUUH. “En muuten mene enää metriäkään tuonne villieläinten sekaan, se on saletti!” PUUH. Eikä muuten mennyt. Jouduin kampeamaan alas ja taluttamaan (kantamaan sylissä) pientä hevoslasta. Vihdoin hän uskoi, että ne eivät hyökkää, ja pääsin takaisin selkään.

Lopulta päästiin asiaan: laukkaamaan ihanaa, sateista hiekkatietä, joka oli sopivan pehmeä, ja jolla ei kulkenut koskaan kukaan. (Sade oli taas alkanut.) Tiettyä epävarmuutta askelissaan Hilppa kuitenkin laukkasi. Hyvän matkaa ennettyämme käännyimme takaisin. Taas laukkaa. Se olikin hyvä keskivartaloharjoitus MINULLE. On muuten ihan ok treeni yrittää pysytellä keskellä hevosta JA selässä (liukkaat sadehousut), kun eräs pompsahtelee minne sattuu ja/tai pysähtyy kesken laukan.

Mutta: kyydissä pysyttiin! Vielä kotimatkalla yhden kerran jouduttiin pysähtymään keskelle tietä, koska sapelihammaskauriit loikkivat yli tien. Ei pysty liikkumaan, noup. Ja eikun selästä alas ja nykimään halvaantunutta poloa eteenpäin. Yhteensä kolme kertaa tulin alas (itse) ja nousin takaisin selkään. Ihan okei saldo, eikö totta?

Ja kaikesta huolimatta: hitto, että on kivaa hengailla oman hevosystävän kanssa pitkin tanhuita!

Yhdessä hengailu on kivointa! Kuva: Mari Stendahl-Juvonen