Hän halusi myös ponin. Ei saanut.

Näin oli jollekin poninostajalle lohkaistu, kertoi kunnioitettu kolleegani Ruuhkavuosiratsastaja. Mietin kuinka moni asia lohkaisussa on pielessä ja kuinka moni taas asian ytimessä. Keskeinen ongelma on se, että myyjä loukkaantui siitä, että ostajaehdokkaat eivät tykänneet ja kenties ostajat loukkaantuivat siitä, että poni ei ollut sitä mitä toivottiin tai oli kaiketi annettu ymmärtää. Kyse on siis kommunikaatioista ja odotuksista. Jos tilanteesta siivotaan pois tunteet, ei jää paljoa jäljelle:  poni ei ollut passeli kokeilijalle ja sillä sipuli.  Helpommalla siis pääsee jos ottaa asiat asioina, eikä ala etsiä syypäitä ympäristöstä. Oikeassa oleminen vaan on niin houkuttelevaa, että tekee mieli neuvoa. Ostaja haluaa näpäyttää myyjää: eihän tämä poni ole ollenkaan sellainen kun ilmoititte. Myyjä haluaa näpäyttää takaisin: lapsesi on paska ratsastaja, vie hänet takaisin opinahjoon. Tuloksena molemmilla huono mieli ja valtava tarve huudella ympäristölle kuinka toinen osapuoli on hullu.

Tervetuloa hevoshullujen maailmaan! Tosin eiköhän tämä sama toistu kaikessa muussakin ihmisten välisessä kommunikaatiossa.

Murhetta minulle tässä aiheutti sana RATSASTUSKOULU. Myyjä suositteli ponihenkilölle paluuta ratsastuskouluun, koska sinne kuuluvat kaikki, jotka eivät osaa kaikkea. Hups. Mielestäni sinne kuuluvat ihan kaikki joka tapauksessa. Olen törmännyt yhteen (este-)ratsastajaan, joka ilmoitti, ettei tarvitse valmentajaa, koska on valmis. Kaikki muut, Kyra Kyrklund mukaan lukien ovat sitä mieltä, että oppi on hyväksi.

Liekö ratsastuskoulu kirosanana liittyykin tiettyyn ikään? Saattaapi olla. Muistan nimittäin kun siirryin RATSASTUSKOULUSTA hoitelemaan Juhani Ehon tallin asukkeja, siis YKSITYISIÄ. Sehän tarkoitti tietysti sitä, että ratsastus hoidettiin omin nokkineen. Tunsin oloni ISOKSI. Koin, että kykyihini uskottiin, koska saatoin pärjätä pellolla kaksin hevosen kanssa. Pärjäsinhän minä, toki, mutta arvatkaa kehityinkö missään tai huomasinko omia mokiani? En tietenkään. Päin vastoin, kuvittelin saavuttaneeni jonkun TYYLIN, JOKA ON MINUN TYYLINI, eikä siihen voi enää mitkään ratsastuskoulut vaikuttaa. Hohhoijaa! Ja ikää oli 16-17v. Olin silloin vakaasti sitä mieltä, että ratsastuskouluun en enää menee, ja anna jonkun NUOREN HEITUKAN huudella minulle ohjeita keskeltä kenttää.

Nyt, kahta päivää vaille 50-vuotiaana menisin kirkuen ratsastuskouluun vaikka joka päivä, jos olisi rahaa. Elätän pikkuneitiä niin isolla rahalla kuussa, että lisäharrastamisen liittäminen siihen on jo fataalia. Silti tein seuraavan pläänin: alan ratsastaa kerran viikossa koulutunnilla tallinomistajan hevolla, ja teen ainakin osan edestä tallitöitä. Näin edes joku taso pysyy yllä niin, että olen mahdollisimman tasapainoinen, kun alan seikkailla pienen Hilpan kanssa itse.

Onpa ihanaa olla vanha ja viisas! Oikein hiki tulee kun muistelee miten viisassitä yritti teininä olla. Enää en millään jaksa. Taidankin muuten ottaa palan painikkeeksi kupposen glögiä. Moi!

Oppitunnilla. Ihanaa!