Hilppa ja Pirskatti.

Meidän Hilppa on siis edelleen laitumella. Ei se ole kuukaudesta kiinni milloin ne otetaan sisään, sitäpaitsi laumassa kirmahdellessaan hevonen oppii olemaan hevonen, ja lihakset vahvistuvat ihan niin kuin niiden pitääkin. Sanomattakin selvää, että on myös merkittävästi edullisempaa pitää hevosta laitumella kuin karsinassa. Tänä vuonna tätä autuutta on kestänyt ihanan kauan!

Tämä on juuri niitä aikoja, kun ihmiset alkavat seota monin tavoin. Aletaan tunkea hevoselle sen seitsemää takkia ja huokaillaan kauhusta, kun yöllä on lämpötila alle 20. Muistaako kukaan enää, että hevosella on myös karva? Muistan itse pimahtaneeni vastaavalla tavalla, kun esikoiseni syntyi 19 vuotta sitten syyskuun alussa (hänellä ei ollut karvaa, päässäkään.) Oli hiton kuuma syksy, mutta koska kalenterissa luki syyskuu, pistin esikoiselle valtavat määrät haalareita. Arvaatteko tuliko lapselle hiki? Entä mitä tekee vauva, kun sille tulee hiki? Huutaa. Tuore äitihän on tietenkin ihan öönä, että onkohan sillä kakka vai mikä sillä nyt on. Tyhmyys ei ole ilo, vaikka se naurattaa! Etenkin näin jälkikäteen naurattaa aika paljonkin. Lapsi jäi henkiin.

Mitä hevonen sanoo, kun sille tulee kiusallisen kuuma? Ei mitään. Seisoo ja hikoilee. Onko se kiva? Tuskin. Tutkimusteni mukaan lihava hevonen ei edes laihdu, vaikka se hikoilee takkinsa alla. Hevostietokeskus on tutkinut asiaa ja kertoo näin:

Ympäristön lämpötilan vaikutus lämmönhukan tasoon:

Lämmönhukka oli kaikilla hevostyypeillä samaa tasoa +15 °C lämpötilassa. Luovutetun lämmön määrässä alkoi ilmetä eroja +2 °C lämpötilassa. Lämminverisillä, puoliverisillä ja suomenhevosilla lämmönhukka lisääntyi merkittävästi lämpötilan laskiessa +2 °C:een. Lämmönhukka lisääntyi edelleen lämminverisillä, puoliverisillä ja suomenhevosilla -8 °C lämpötilassa. Sen sijaan poneilla luovutus ei lisääntynyt vielä -12 °C lämpötilassakaan.

Eli ihan hirveää toppaloimen tarvetta ei vielä ole. Tosin kelit voi muuttua nopeastikin! Mutta maltilla niiden takkien kanssa, ettei tarvitse keskitalvella laittaa yhdeksää loimea.

Juttelin juuri tallinomistajan kanssa milloin nuorisolaiset otetaan laitumelta sisään. Näyttääpi siltä, että kuun vaihteessa. Sitten alkaa jännyys. Jo nyt jännittää vähän. Olen jo miettinyt millainen Hilpasta ehkä tulee. Olen kaavaillut, että siitä tulisi elämäni ensimmäinen helppo ja kiva hevonen. Sellainen, jonka kanssa asiat sujuu, eikä mikään ole liian vaikeaa. Mielestäni olen ansainnut sen kaikkien kokemieni kavereiden jälkeen. Otetaanpa nopea katsaus siihen, mitä historiasta löytyy:

Nuoruudessa käytiin kaverin kanssa AIVAN mahdottomilla russ-poneilla sekoilemassa pitkin peltoja ja metsiä ilman satulaa. Alas tultiin useammin kuin selässä pysyttiin, mutta se ei juuri menoa haitannut. Joku henkinen kyvyttömyys saattoi jäädä jälkitautina.

Hienoimpia hetkiä 80-luvulla leirielämässä oli se, kun kesken tunnin poni vaan häipyi täyttä laukkaa kaurapellolle, ja oli ihan kuin selässä ei olisi ollut ketään repimässä ohjista. Itkinkin.

2000-luvun alussa ostin Elämäni Hevosen henkilöltä, jolla oli molemmat ranteet poikki, koska oli pudonnut tältä humoristilta. Tulin sieltä itsekin aika monta kertaa tantereeseen. Kerran halusin, että kouluvalkkuni olisi hieman näyttänyt eteen, mutta valkku kieltäytyi jyrkästi, ja huusi vain “tuokaa hajusuolaa”.

Näillä eväin näkisin, että jopa Pullukankin epävakaan persoonallisuuden jälkeen olisi yksinomaan reilua, jos Hilpasta tulisi täydellinen ratsu – minulle. Itse asiassa laskin, että jos se elää yhtä vanhaksi kuin Korppu, olen 76v. kun se kuopataan. Aika kiva näkymä <3

Eläke-Pirjoni.