Siellä se menee, ihan niin kuin minä 80-luvulla. Snif.

Siellä se menee, ihan niin kuin minä 80-luvulla. Snif.

Minä kuulun siihen ihmisryhmään, joka aina kuvittelee itsestään ihmeellisiä. Ehkä juuri siksi olen selvinnyt hengissä tähän asti. Uskohan tunnetusti auttaa kun kyvyt loppuvat kesken.

Katselin tänään tytärtäni, joka viipotti menemään fantastisella suomenhevosoriilla. Tytär on ratsastanut muutaman vuoden ja nyt näyttää siltä, että pikkulikka pyyhältää kykyineen äidin ohi ihan justiinsa. Olin kuvitellut (joskus), että ratsastuksen oppiminen on elämän mittainen matka. Että kehityn koko ajan ja lopulta koen syvää ymmärrystä lajia kohtaan, enkä käytä juurikaan lihaksia hevosen hallintaan. No ei. Ei sitten ollenkaan.

Nuorna naisna tarpeeni näyttää kaikille oli valtaisa. Kykyni eivät olleet epäsuhdassa muihin nähden, olin aivan samanlainen hiihtäjä kuin muutkin. Välillä ratsastin hyvin, välillä huonosti. Vakiona oli ainoastaan tyytymättömyys omiin kykyihin. Silti koin edistyväni koko ajan. Muistan kuinka peräänannon suuri oivallus istutettiin päähäni ja kuinka toisen tallin opettaja sanoi, että sinä se et ole peräänantoa nähnytkään ja ota ne kannukset heti pois. Synkkenin, koska olin luullut edistyneeni. Yhden opettajan mielestä olin, toisen mielestä vain esitin. Oli miten oli, sisu senkun kasvoi ja halu oppia myös. Kilpailut saivat aina hermot ”äärirajoille” (lausutaan Cheekin äänellä), ja se ei varsinaisesti saanut minua pyrkimään parempaan. Halusin vain yksinkertaisesti tuntea sen fiiliksen, kun hevonen on pikkurillillä. Kun olemme tiimi.

Joskus koin huippufiiliksiä, kun opettaja käski minun hypätä jonkun ponin selkään, kun se oli liian vaikea aloittelijalle. Kasvoin silmissä 10 senttiä ja yhtä monta vuotta. Ponit lensivät kauniisti, kun Katja komensi. Olin Iso Tyttö, joka osaa.

Aikuisena hankin oman hevosen. Vaikka kokemusta oli karttunut jo vuosikymmeniä, olin silti taas lähtökuopassa. Hevosen koko olomuoto oli minusta kiinni. Uutta ja karmeaa. Oma keskeneräisyys yllätti viikoittain. Ahkeran tunneillakäymisen jäljiltä edistystä kuitenkin tapahtui ja koin väkevää onnistumista. Meidät hyväksyttiin kenttävalmennusrenkaaseenkin. Jonkun mielestä oltiin tarpeeksi hyviä. Sitten hevosen henki muutti taivaaseen ja hevoselämääni tuli reikä kolmeksi vuodeksi.

En varsinaisesti nuortunut tässä välissä.

Nyt kun kokemusta alkaisi olla taas jo paljon enemmän, on allani yksi haasteellisimmista kopukoistani. Koen onnistumisen tunteita harvakseltaan, mutta riittävän usein jatkaakseni lajin parissa. Tajuan, että en tule yhtään joustavammaksi enää koskaan, eikä reaktionopeuteni kasva saletisti milliäkään. Saatan kehittyä hoksaamispuolella, mutta motoriikka ei tästä riehaannu uuteen nousuun. Olen kohta 50. Vaikka kuinka olisi intoa, on Pyhä Yrjö tässä vaiheessa melko kaukana, jollei sen syrjässä ole koskaan aikaisemminkaan ole ollut kiinni. 120 radat saattavat olla liian nopeita. En halua myöntää, mutta hyvän ratsastuksen päiväni saattavat olla takana. En silti väitä, ettenkö tule kokemaan satumaisia onnistumisen tunteita vastakin. Se ei vaan välttämättä näy päällepäin.

Nuoriso: näyttäkää meille, mistä kana kusee!