Täällähän on vaikka mitä aarteita.

Täällähän on vaikka mitä aarteita.

No nyt se sitten tapahtui mistä aina piipitetään. Koirani otti osumaa hevosen kaviosta. Kyseessä oli kaiketi eläimiin tottumaton ratsu, joka rohkeasti hääti tunkeilijan kintereiltään. Olin juuri viemässä koiraa pois kentältä (jossa se oli auttamassa radan rakentamisessa), kun hepat ehtivät sisään. Ystävällinen lemmikkini tervehti vieraalla kielellä hevosta, ja hevonen latasi. Tähän asti ollaan pärjätty pelkällä säikähdyksellä. Toinen koira ei mene lähellekään muita hevosia kuin omaamme, tämä toinen taas tervehtii kaikkia norsusta sylivauvaan. Ja kops!

Tapahtumat etenivät seuraavasti: en saanut selvää mihin osui. Verta oli tassussa ja poskessa, koira ei suostunut liikkumaan. Kannoin sen sisään, jossa tutkin tilanteen. Kävi ilmi, että sokki oli laukaissut epilepsiakohtauksen (koira on epilepsialääkityksellä jo), joten odotin kun se on ohi. Sen jälkeen paikansin reiän huuleen. Tassussa oleva veri oli peräisin huulesta. Koira käveli ja juoksi ihan normaalisti, mutta oli melko kujalla. Menimme kotiin ja annoin hälle kunnon kipulääkkeet. Neito nukkui ruususen unta ja seuraavana päivänä oli jo aivan okei. Periaatteessa siis säikähdyksellä päästiin tästäkin.

Mitä tästä opimme? Aivan, älä koskaan päästä koiraa hevosen jalkoihin. No minä satun olemaan niitä ihmisiä, joiden lapset saavat syödä hiekkaa ja koirat liikkua melko vapaasti. Jos ne häiritsevät jotain, korjaan ne talteen, mutta muuten uskon sulaan sopuun. Kaikki hevoseni ovat tottuneet koiriin melko pienellä vaivalla ja näin olen onnistunut saavuttamaan kaikkien hevosihmisten suuren unelman: mennä koiran ja hevosen kanssa yhdessä maastoon. Tähän muistaakseni joku sanoi, että koiraa ei saa pitää vapaana metsässä. Ei niin, mutta maksan iloiten sakot. On se sen verran hienoa. Kaikille kolmelle (neljälle). Hevonen ei pelkää, koska koirat vahtivat, ja koirat kokevat olonsa tärkeäski, koska seuraavat laumaansa.

Kun vanhat ystäväni Oku ja Esko ensimmäisen kerran tulivat tallillemme, he törmäsivät heti koiriini. “Onko nämä molemmat sun”, kuului kysymys. Juu, minunhan ne. Ne kirmailivat ympäri pihoja omissa asioissaan, välillä leikkien, välillä kakkaa syöden. “Kun mä kuolen, mä haluan syntyä uudestaan tallikoirana”, sanoi Oku. Ymmärrän oikein hyvin miksi. Jos tallikoira jää henkiin, sen elämä on yhtä ulkoilmaa ja uusia juttuja. Koko ajan tapahtuu jotain. Kakansyönti kruunaa päivän. Tai kavionsyönti. Sitä on sitten kiva oksennella kotosalla.

Saattapi olla, että moni kavioliittolainen on eri mieltä kanssani, ja se on ihan okei. Minun näkemykseni hyvästä koiran elämästä on se, että se saa riittävästi ulkoilmaa, aktiviteettia, hellyyttä ja ruokaa. Onnellinen koira rojahtaa kotiin tullessaan matolle makaamaan ja jää siihen.

Ja terveisä raisa reikänaamalta! Hyvin pyyhkii, menneet on unohdettu!

Raisa Reikänaama.

Raisa Reikänaama.