Noinkohan vaan on tarpeeksi hyvä ratsastaja.

Marina Ehrnroothin kanssa kävin kiinnostavan keskustelun paitsi hänen ratsastusurastaan, myös siitä kuinka huipulle ei ole oikotietä. Marina ei pelännyt sanoa monessakin kohtaa, että ”silloin en vielä ollut tarpeeksi hyvä ratsastaja”. Se kuulosti uskomattoman hienolta. Ei mitään ”olin ihan paska”, vaan ”en tarpeeksi hyvä”. Siinä on vissi ero. Suhtaudutaan omiin kykyihin avoimen kiinnostuneesti, niin, että kyllä tässä vielä on mahkuja kehittyä. Ja on kehityttykin. Mietin mistä moinen nöyryys kumpuaa ja tulin siihen tulokseen, että monessa uheiluliemessä keitetty ihminen tajuaa kuinka suuri on harjoittelun merkitys.

Puhuimme myös siitä, kuinka koulu- ja esteratsastuksessa on täysin päinvastaiset pulmat. Koulussa kiukutellaan niille, jotka menevät liian hienosti helpoissa luokissa, esteillä taas kivutaan tikkaita liian huimaa vauhtia ylöspäin, vaikka ei olisi vielä eväitäkään. ”Jos joku konkari on hypännyt 160 cm ratoja jollain hevosella, ei se välttämättä hyppää sinne päinkään harrastajan käsissä”, sanoi Marina. Se on taivahan tosi. Monesti ne, joiden mielestä pitäisi hypätä jo isoja, ovat nuorten VANHEMPIA. Siis apua. Kuinka hulluja ihmisiä täällä maan päällä oikein on? Miten VANHEMPI voisi ikinä tietää mihin jälkikasvu on valmis? Eikö se ole VALMENTAJA, joka saa palkkaa siitä, että tietää missä mennään? Tsiisus. Voin vain kuvitella mitä ne vanhemmat sanoivat, jotka kuuleman mukaan veivät nuorikkonsa C. Wegeliuksen ”katsastukseen” ja tuomio tuli puolen tunnin katseella seuraamisen jälkeen: ”Lapsessanne ei ole yhtään pätkää lahjakkuutta.” Eihän semmoista kiva ole kuulla, mutta myöskin erittäin harva kilparatsastaja on alun perin pirullisen lahjakas. Mitä sitten? Eikun reenaamaan! Eikä näin: ostetaan parempi hevonen! Sillä tilannetta juuri EI ratkaista.

Olen tutkinut omaa hevostelu-uraani, ja tullut seuraaviin tuloksiin:

14-16 -vuotiaana ratsastaja tietää kaiken ja voi neuvoa ketä vaan

18-20 -vuotiaana ollaan jo puoliammattilaisia ja puhutaan junnuvuosista ”silloin junnuna”

30 korvilla on jo otettu pari kertaa pataan ja totuus alkaa hahmottua

40 korvilla ollaan joko katkeria siitä, kun ei ikinä saatu tarpeeksi hyvää hevosta, vaikka monesti dominoitiin piirikunnallisissa 110 luokkia tai annettu periksi, kun tää on tämmöstä sekoilua kuitenkin

50 tienoilla ollaan ihan innoissaan siitä, että ollaan vielä aktiiviharrastajia

60 halutaan katsella omia kasvatteja katsomossa isot aurinkolasit päässä

70-90 olisi hyvä, jos joku kirjoittaisi Hippokseen tai Hevosurheiluun niin, että nimi mainittaisiin jossain yhteydessä

Sitten on vielä ”Minä olen kilparatsastaja, voitko saatana väistää” -tyypit. Mitähän niille on elämänsä aikana tapahtunut? Varmaan jotain kauheaa. En tiedä onko se kasvatuskysmys vai mikä, mutta jotkut aikuiset kilparatsastajat (onneksi valtavan harva, mutta ne vähät jäävät sitäkin selvemmin mieleen) suhtautuvat hirveän ilkeästi aloitteleviin kisaajiin. Kaikki pitäisi osata jo eilen, ja vain huippulahjakkailla ja huippuvarakkailla on oikeus ratsastaa. He eivät näe ylimielisyyttään minkäänlaisena ongelmana. Tässä vaiheessa aloittelevan kisaajan äiti tai isä saattaakin olla tervetullut lisä lajiin. Nimittäin arvaa mitä, sinä ilkeä huippuratsastaja: saatoit juuri kusaista tulevan sponsorisi muroihin. Kannattiko?

Noo, ehkä jumala rankaisee!

Summa summarum, kannattaa opetella ratsastamaan, eikä valittaa. Ja sitten voi myös aina lopettaa, jos ei kiinnosta. Sillaihan se menee. Itse esim. lopetin. Se oli ihan helppoa. Ilon kautta!