Kääk, voi olla, että minusta tulee tätikuljetin. – Hilppa, 6kk
Aikamme ärsyttävimmät sanat ovat tätiratsastaja ja kukkahattutäti. Kilparatsastaja, juniori, poniratsastaja tai jopa seniori eivät mikään ole niin ärsyttäviä nimikkeitä. Ärsyttäviin määritteisiin kuuluvat myös narunpyörittäjät, mutta tällä kertaa keskitymme täteilyyn, koska minä edustan sitä.
Oletko täti? Se selviää vastaamalla seuraaviin kysymyksiin:
1. Onko ikäsi yli 30?
2. Kilpailetko joko a) et yhtään tai b) harvoin?
3. Viihdytkö maastossa?
Jos vastaat näihin kaikkiin myönteisesti, olet selvä tätiratsastaja. Poikkeuksena on kuulemma tätejä, jotka eivät peloltaan uskalla mennä maastoon.
Tädin osa ei ole helppo. Täti on oppinut horsemanshippinsä 70-80 -luvuilla, jolloin ei oltu ihan yhtä kärryillä kuin nykyään. Silloin opittiin pitämään naruista kiinni, eikä missään nimessä päästämään irti. Sitten opittiin, että käsi on hiljaa ja kantapäät alhaalla. Harrastusta jatkettiin silti, mutta siitä ei tullut ammattia.
Tänä päivänä monen opettajan asenne tätejä kohtaan on valitettavasti se, että ei toi mitään opi kuitenkaan, tommonen väsynyt plösö. Tädille huudellaan ylimalkaisia neuvoja, koska siellä ne kuitenkin hoippuu ihan miten sattuu. Sehän voi olla myös totuus, mutta asianhan voi tarkistaa kysymällä: haluatko kehittyä ratsastajana, vai raahaudutko vain perässä vanhasta muistista? Mikäli vastaus on myönteinen, on lupa odottaa myös tuloksia. Samalla opettajalle muodostuu myös velvollisuus ilmaista itseään niin, että oppilas tajuaa. Oppilaan kysyessä mitä tarkoitat, on myös velvollisuus vastata, koska kyseessä on oppimiskokemus. Näin ei aina ole. Jos ratsukko ei toimi, opettajan kuuluu pohtia miksi ei, jos ratsastaja ei sitä tajua. Siksi siellä tunneilla käydään. Mikäli ihminen ilmoittaa vain fiilistelevänsä, on huolehdittava, että hän ei ole kenenkään tiellä, vaan saa fiilistellä sydämensä kyllyydestä turvallisesti.
Tädeillä pitäisi olla myös velvollisuus päivittää tietojaan 70-luvulta. Moni asia on nykyään toisin ja se johtuu siitä, että nykyään tiedetään enemmän kuin ennen. Tieto lisää tietoa.
On myös tätejä, jotka haluavat suorittaa hevosensa kanssa omassa kotonaan niin hyvin kuin se on mahdollista, vailla minkäänlaista tarvetta vertailla itseään muihin. Sellaisiakin on, jotka juttelevat hevosilleen, eivätkä ole silti hulluja ja lelli eläimiään sekopäiksi. Hevosen näkyvä rakastaminen tuntuu olevan ongelma monelle.
Urheilupsykologi ja valmentaja Anna Andersen sanoi, että jos haluat onnistua hevosesi kanssa, rakasta sitä. Repikää siitä, kyynikot!
Eniten korpeaa kuitenkin eläinten hyvinvointiin liitetty kukkahattuilu. Jos tykkäät, että eläimesi on tarhassa koko päivän, olet vähän kukkis. Jos haluat, että sillä on tarhassa kaveri, olet kukkis. Jos kehität tarhaan jotain aktivointipalloja, olet kukkis. Jos kävelytät hevostasi tosi paljon, olet kukkis. Jos et tykkää siitä, että hevosella mennään aina kanget/gramaani päällä, olet kukkis. Jos laitat aina kypärän päähän, olet kukkis. Jos et vedä hevosta turpaan, olet kukkis. (Koulutuomari ja -valmentaja Mascha Colliander sanoi, että kävely on hevoselle ilmaista fysioterapiaa.)
Nyt loppu, kerta kaikkiaan! Minulla on HIM, Slayer ja Pantera -pipot päässä ja silti ajattelen, että hevoselle kuuluu hevosen elämä, mutta ei minun silti tarvitse jäädä sen alle. Minulla on oikeus hypätä hevosellani esteitä ja olla ylpeä hyvistä suorituksista. Minulla on myös oikeus teettää tammalleni varsa, vaikka en ole itse syntynyt hevossiittolaan seitsemännessä polvessa. Minulla on myös oikeus pitää se varsa, vaikka/jos siitä ei tulekaan GP-hyppääjää. Minulla on oikeus käyttää omaa järkeä, sillä olen pyörinyt hevosten seassa yli 30 vuotta. Kiitos ja kuulemiin.
t. Tä(h)ti -68
Osui ja upposi!! Mahtava teksti, kiitos tästä 🙂 terveisin ikinuori kukkis monessakin mielessä tai ainakin monen mielestä!
Hyvä kirjoitus , allekirjoittanut on molempia ja omistaa kuitenkin jo toisessa polvessa kasvattamansa FWB oriin , joka tulee kilpailemaan HIHS GP luokkiin. Itse otan tädittelyn positiivisena ja huumorilla , oma ratsastusura on ollut jäähyllä jo aika päivä sitten ja omilla hevosillani ratsastan vain joskus ja sunnuntaina . Ja jos nyt joskus joku erehtyisi aliarvioimaan minua , niin siihen voi todeta vaan että tee perässä se minkä itse olen tehnyt . Olen tässä vuosien saatossa joutunut hyväksymään että oriini eivät pääse elämään aina treenissä ollessaan sellaista hevosenelämää kuin niiden pitäisi saada elää , mutta kerran vuodessa Vöyrillä on sitä päästy sitten elämään koko rahan edestä ja varsinkin kilpahevosen psyykkeelle levon ja treenin vaihtelu on tärkeä asia .
Tismalleen. Meillä on sitäpaitsi ne rahat, joilla tämä homma – hevostarvikeliikkeet, show´t ja ratsastuskoulut – pysyvät pystyssä. Pelkillä tositarkoituksella treenaavilla kilparatsastajilla, joiden rahoitus tulee vanhempien pussista, aika moni olisi hevosalalla työtön.
Kirjoituksesi on hyvä ja siitä kyllä välittyy ärtymys että erilaisiin ei ihan niin mukaviin tilanteisiin on törmätty ja mitkä allekirjoitan itsekin. Mistä koen että osa negatiivisuudesta kumpuaa on siinä, että siinä hömpöttelyssä mennään liian pitkälle. Tarkoitan sillä sitä, että unohdetaan että hevonen on iso kavioeläin jota kuitenkin pitäisi pystyä hallitsemaan tilanteessa kuin tilanteessa vaarantamatta MUITA kanssaihmisiä. Kun se tädin oma höpsönpöpsö käyttäytyy kuin sika eikä kunnioita ihmistä pätkääkään ja silti sitä vain vähän paijataan ja silitetään ja annetaan nameja päälle, niin siitä jos mistä pelihousut rupeaa ratkeilemaan saumoistaan.
Hevosta saa rakastaa ja sitä saa helliä, mutta ihan niin kuin ihmislapsillakin, sillä pitää olla käytöstavat ja kunnioitusta ihmisen tilaa kohtaan ts. sen koulutuksesta pitää pitää huolta. Niin kauan kuin ne on kunnossa, heppa voidaan pestä päivittäin vaikka hanhenmaidolla ja syöttää sille melassilla käsin pensselöityjä kaurahippuja.
Hei, Katja!
Kiitos ihan supermahtavasta blogauksesta, jälleen! Salaa olen näitä hevosjuttujasi hymysuin seuraillut, mutten aiemmin kommentoinut. Olet mainio ja kuulostaa siltä, että hevoset tuovat elämääsi suurta iloa!
Mietin, miksi juuri täteily on hevostouhuista se, johon ajatuksen tasolla yhdistetään huonosti käyttäytyvät ja jopa vaaralliset hevoset. Vähän osasin odottaa kirjoitukseen kommenteiksi juuri näitä tädit pilaavat hevosensa -kommentteja. Meillä on hyvin surullinen kansallisajatus, että lapset tai eläimet menevät pilalle liiasta rakkaudesta. ”Pitää olla rajat ja kunnioitusta!” ovat yleisimmin kuulemani perusteet julmalle ja typerälle tavalle kohdella mitä tahansa olentoa, jonka katsotaan olevan oman vallan alla.
Se on surullista ja tuhoisaa. Huonoa käytöstä syntyy kaikkialla, missä ei ole luottamusta, yhteistyötaitoja ja kunnioitusta. Mutta kunnioitus ei nouse pakosta, kovakouraisuudesta tai väkivallasta. Sen voi ansaita osoittamalla olevansa luotettava: rauhallinen, johdonmukainen, hevosen tarpeita huomioiva ja kuulolla.
Enemmän olen nähnyt ihan tavallisten, tavoitteellisten ratsastajien huonosti ja vaarallisesti käyttäytyviä hevosia, joilta ”otetaan luulot pois” milloin jäätävällä määrällä rautaa ja apuohjia tai rapoin ja kannuksin. Kun ei haluta ymmärtää, kuunnella ja kunnioittaa, synnytetään hurjia vaaratilanteita, joissa maneesin seinät kolisee tai kisapaikalla tanssahdellaan kahdella jalalla.
Milloin oppisimme, ettei hevosen vaarallisuus liity johonkin ratsastuksen tai hevosihmisenä olemisen tapaan, vaan riittämättömiin yhteistyötaitoihin kaviokkaiden kanssa?
Ilonhirnahduksia pillalle hemmotelluilta kaviokkailtani!
Minusta taas on erikoista että rajojen ja käytöstapojen vaatiminen tarkoitaa jonkun mielessä heti julmuutta ja kovakouraisuutta eikä esim. johdonmukaisuutta ja viestinnän selkeyttä eli ns. lempeää kuria. Kyllähän ihmislapsiltakin samoja asioita vaaditaan vielä tänäpäivänäkin (käytöstapoja ja kunnioitusta) ja tuskin kukaan kuitenkaan assosioi niitä enää tukistamiseen tai vitsalla lyömiseen.
Ihana – kiitos
Jep! Son just niin 🙂 Kukkis.
Aamen.
Ei mitään lisättävää.
Olen kehittyvä tätiratsastaja ja kukkis, jolle hevosten hyvinvointi on tärkeää. (Talli)Kilpailuihin eksyn kerran kahdessa vuodessa. Mutta hei, koska olen ratsastanut jo 30 vuotta, olen kilpaillut noin 15 kertaa.
Huh, onneksi oon vielä piirun verran alle 30 😀