”Eikö se riitä, että olen tämmöinen söpö?”

Meinasi tuossa olla tiukka paikka, kun oli yhtenä aamuna orastava kurkkukipu. Uskalsin sanoa työpalaverissa, että näin on, joten minut komennettiin heti jäämään kotiin. Normaalisti olen kyllä ollut fyysisesti radio Nostalgian studiossa ihan joka päivä, mutta sillä lailla, että siellä ei juuri ole muita. Siksi on tärkeää, että mahdollisen ödeemansa kanssa jää kotiin. Ikään kuin se ei olisi ollut riittävän ärsyttävää, en mennyt tietenkään tallillekaan. Lapsi meni.

Ensin sievistellään. Tai sievennetään (mitä se muuten oli?).

Ensin lapsi oli torstaina maastossa. Sanoi, että tuli hiekkaa siihen malliin silmille, että jarruttaminen oli mahdotonta. Menivät siis täysii. Jaahas. No seuraavana päivänä kerättiin sitten edellisen päivän hedelmiä estetunnilla.

Tässä kuvassa on vielä järki päässä, kaikilla.

Tässä ei.

Olen jo melko pitkään saanut harrastaa Hilpan kanssa niin, että se ei saa enää aivan älyttömiä kohtauksia. Kaikki ylimääräinen on jo melkein kokonaan unohdettu. Näin on siis minun kanssani, mutta Hilppa ei taida tietää, että Lapsi on minun lapseni, ja häneen pätee samat säännöt. Oli nimittäin ollut menoa ja meininkiä estetunnilla.

Neiti Huumoriveikko oli ensinnäkin kuullut jokaisen auton, linnun ja putoavan kävyn ja järkyttynyt niistä. Sen lisäksi hän oli äimistynyt esteistä aivan täysin. Oli muka-pysähtynyt ja hypännyt sitten kuitenkin. Lapsi ei tätä tekniikkaa tiennyt olevankaan, joten hän hoippui selässä sydämensä kyllyydestä. Pikku hevoinen oli esitellyt kaikki pukki-, sinkoilu- ja ylihyppäystemppunsa, jotka osasi. Sinänsä kiva, koska enää ne eivät tule yllätyksenä. Kieltoja tuli myös pari, kertoivat.

Siinä mennään jo niin nätisti!

Opettaja totesi, että hevonen on kuriton, ja se pitää saada ruotuun. Olen samaa mieltä. Siinähän se hassu juttu onkin, kun se ei minun kanssa enää sikaile yhtä paljon. Mutta pitäähän sen osata käyttäytyä kaikkien kanssa! (Ja HUOM! Osani olen saanut.)

Oppilaan ilme kertoo paljon epätoivon tasosta.

NO. Kysyinkin sitten tuossa äsken lapselta, että menetkö esterataharkkoihin, ne ovat viikon päästä sunnuntaina. Olisi hyvä käydä pitkäst’ aikaa, ettei taas tule kaameita yllätyksiä. ”En kyllä vielä mene”, hän sanoi. Jaa, no se on sitten äiti, joka menee. Hups.

Hanna Parikka, joka piti tunnin, sanoi, että hienoja hyppyjä esitti heppa, mutta se voisi kyllä malttaa esittää niitä useamminkin, eikä vain juosta läpi radan. Sanoppa se. Pitänee harjoitella ensi viikolla yksi kerta ennen kuin mennään taas nöyrtymään esteratsastuksen jumalan alttarille.

Kaikki ihanat kuvat: Mari Stendahl-Juvonen

Alles gut!