Nyt vähän vakavampaa settiä.

Mietin tuossa yks päivä, että olen aika lailla lapsen tasolla noiden hevosten kanssa. Esittelen innoissani kuuvia hevosestani ihmisille, joita ei kiinnosta ratsastus pätkääkään. Halun kuulla kuinka he huokaisevat, että “oih, hyppäätkö sä noin isoja esteitä sillä?” Ja sitten pääsen sanomaan, että ei ne nyt niin isoja ole.
Jos vahingossa esittelen kuvia jollekin ns. tositekijälle, se katsoo kuvaa ja toteaa ok. Keskustelu tyrehtyy, ellen ala kysellä mitä ite oot puuhaillu. Vastauksen alkaessa “Saksassa tuli ihan hyviä tuloksia 130-luokissa, mutta ei sen hevosen kapasiteetti riittänyt sen ylemmäs. Myin sen pois”, synkkenen. En olekaan yhtään rohkea ja makea. Joku on ihan työn ja baarissa luuhaamisen ohella huikea ammattilainen, eikä pidä sitä minään. Haluaisi korkeammalle, mutta kun välineet on huonot. Polttelee vaan tupakkaa ja puhuu viikonlopun riennoista, vaikka minä haluaisin puhua hevosista.

Mikä siinä on, että toiset ramppaa kisoissa minkä ehtivät, eivätkä pidä siitä mitään meteliä. Menstyvät tai eivät. Minä kirjoitan jokaisesta valmennuksestakin blogin. Hyvä etten perusta kisoille omaa blogia, onhan niitä ollut, mitä, kolmet vuodessa. Hirveä elämä niistä. Se ärsyttää.
Haluaisin olla muina miehinä, ikään kuin salaa hirveän taitava. Että muille paljastuisi yhtäkkiä, että onpas Katja etevä hyppäämään. Sitten minusta puhuttaisiin selän takana kunnioittavaan sävyyn.

Ja toisaalta: paskanko väliä sillä on, mikä tasoni on? Varmasi voisin kaahata kisoissa harva se viikonloppu, mutta a) rahat b) poikani, joka jäis vaille äitiä hyvin usein. Olen siis valinnut lapseni. Sitä ei kukaan erikseen mainitse. Olen ajatellut, että kunhan tuo ipana tuosta lähtee maailmaan, niin meikätäti uppoaa hevoisuuteen ihan koko rahan edestä. Ehtiihän tuota.
Enkä muuten valita! Poikani on ihan sairaan hieno ihminen. Parasta seuraa. Ja sopivasti allerginen sekä hevosille, että hevosjutuille. Pysyn minäkin hetken maan tasalla. Sillä tyttäreni – no, hänet on jo menetetty. Hevosille.