Nyt vähän vakavampaa settiä.
Mietin tuossa yks päivä, että olen aika lailla lapsen tasolla noiden hevosten kanssa. Esittelen innoissani kuuvia hevosestani ihmisille, joita ei kiinnosta ratsastus pätkääkään. Halun kuulla kuinka he huokaisevat, että ”oih, hyppäätkö sä noin isoja esteitä sillä?” Ja sitten pääsen sanomaan, että ei ne nyt niin isoja ole.
Jos vahingossa esittelen kuvia jollekin ns. tositekijälle, se katsoo kuvaa ja toteaa ok. Keskustelu tyrehtyy, ellen ala kysellä mitä ite oot puuhaillu. Vastauksen alkaessa ”Saksassa tuli ihan hyviä tuloksia 130-luokissa, mutta ei sen hevosen kapasiteetti riittänyt sen ylemmäs. Myin sen pois”, synkkenen. En olekaan yhtään rohkea ja makea. Joku on ihan työn ja baarissa luuhaamisen ohella huikea ammattilainen, eikä pidä sitä minään. Haluaisi korkeammalle, mutta kun välineet on huonot. Polttelee vaan tupakkaa ja puhuu viikonlopun riennoista, vaikka minä haluaisin puhua hevosista.
Mikä siinä on, että toiset ramppaa kisoissa minkä ehtivät, eivätkä pidä siitä mitään meteliä. Menstyvät tai eivät. Minä kirjoitan jokaisesta valmennuksestakin blogin. Hyvä etten perusta kisoille omaa blogia, onhan niitä ollut, mitä, kolmet vuodessa. Hirveä elämä niistä. Se ärsyttää.
Haluaisin olla muina miehinä, ikään kuin salaa hirveän taitava. Että muille paljastuisi yhtäkkiä, että onpas Katja etevä hyppäämään. Sitten minusta puhuttaisiin selän takana kunnioittavaan sävyyn.
Ja toisaalta: paskanko väliä sillä on, mikä tasoni on? Varmasi voisin kaahata kisoissa harva se viikonloppu, mutta a) rahat b) poikani, joka jäis vaille äitiä hyvin usein. Olen siis valinnut lapseni. Sitä ei kukaan erikseen mainitse. Olen ajatellut, että kunhan tuo ipana tuosta lähtee maailmaan, niin meikätäti uppoaa hevoisuuteen ihan koko rahan edestä. Ehtiihän tuota.
Enkä muuten valita! Poikani on ihan sairaan hieno ihminen. Parasta seuraa. Ja sopivasti allerginen sekä hevosille, että hevosjutuille. Pysyn minäkin hetken maan tasalla. Sillä tyttäreni – no, hänet on jo menetetty. Hevosille.
Tää oli ihana <3
Hei, sisko,
mä niin tiedän mistä sä puhut.
(tää soi päässäni ensisijaisesti englanniksi, mutta sen kirjoittaminen katu-uskottavasti englanniksi tuntuu näin suomenkielisestiä yhtä falskilta kuin niiden omien hurjien kisajuttujen puhuminen niiden kanssa, jotka ehtivät kisata useamminkin kuin nelkästi vuodessa.)
Ei hätää, mä voin tuoda asiaan vähän perspektiiviä ja toisen referenssitason; Mä hehkutan mielessäni ja vähän naamakirjassakin (jos kehtaan…) sitä, että olen viikon aikana ratsastanut hevosellani (lue: istunut sen selässä) ainakin neljä kertaa, siis käynnissä. Mutta satula oli kuitenkin selässä, ja tehtiin myös melkein avotaivutusta. No ainakin yritettiin. Siihen verrattuna teillähän on kauhea tohina ja tekemisen meininki!
Haha, arvasin, etten olekaan yksin 😉
Hevosen vanheneminen on kova kohtalo tälläselle herkkikselle. Omissa haaveissaan täräyttelee maneesissa siksaksulkuja ja todellisuudessa hevosella ei voi edes laukata kaarevalla uralla, mutta kun se on rakas eikä siitä voi luopua pelkän vanhuuden takia. Moni "true puoliammattilainen" sanoo, että mitä pistät rahas tollaseen seniiliin seniorita(mma)an, joka ei palvele sun kehitystarpeita, mutta eihän niiden asioiden arvo ole vaan siinä.
Mutta sitten kun tulee se päivä, jolloin teinityttäresi hevosinnostus lopahtaa, jää hän tuijottamaan sinua ja keskeyttää hevosetsitähevosettätä-puheesi sanomalla "etsä koskaan osaa puhua muusta kuin hevosista??", lähtee pohja koko hommalta ja tajuat, ettet todellakaan osaa.
(Onneksi hän tuli tajuihinsa, tuosta teiniydestä, ja kestää taas hevosetsitähevosettätä-puheeni..)
Mä niin tänä aamuna kirosin tätä hevosgeeniä mun kromosomeissa.
Pihalla kolmekin hyvää hevosta, mutta jaloissa 10kk kaksoset.
Painellaan sitten hetki sillä tasolla kuin mihin aika, rahat ja jaksaminen riittää..
Kummallista on kyllä se ketutuksen määrä, joka pyrkii pintaan muiden kisa/valmennuskuvia katsellessa. Minä se täällä vaan katselen enimmäkseen ikkunasta noita hevosia.
Vaan -muistelenko muiden ruusukkeita sekuntia pidempään kuvan nähtyäni?
Muistelisiko muut mun menestyksiäni erityisesti, jos Luoja paratkoon, niitä nyt olisi paljolti?
Niin, eipä varmaan.
Kai sitä vielä kerkee, joskus?
Sillä välin pussailen poikiani -ja niitä hevosia. 🙂