Oho, sori. Kuva: Nea Levonius

Luin jostain päin internetsiä kiehtovan keskustelun, jossa yksi alan harrastaja ilmoitti, että hevosen selästä putoaminen on turhaa. Miten oikeassa hän olikaan! Sen sijaan jatko, että jos sieltä putoaa, on yrittänyt jotain, mihin ei ole vielä kykyjä, on kyllä aika paksua. Näin varmasti olisikin, jos vaikka sisäänratsastuksen suorittaisivat ketkä hyvänsä vastaantulijat tai villihevosia lähdettäisiin lassoamaan turistiporukoilla. Mutta kun valitettavasti ei. Kirjoittajan näkökulma taisi rajoittua siihen, missä tilanteessa hän itse katsoo luisuvansa selästä.

Meidän tallilla oli tällä viikolla kakkuilta. Ensin yksi henkilö putosi, koska heppa loikkasi yllättäen sivulle (1. kakku). En tunne hevosta, mutta se kuulemma osaa sen lajin. Henkilö ei ollut varautunut. Seuraavaksi toinen putosi KAKSI KERTAA (2. ja 3. kakku). Syynä oli kielto esteelle. Molemmilla kerroilla kaikki katsojatKIN olivat varmoja, että menee se, mutta eipä mennytkään. Ratsastaja meni. Esteet eivät olleet isoja. Parivaljakko on tuoreehko, hevosen kunto vasta noususuhdanteinen. Olihan toisessa esteessä pieni vesimatto. Vesimatto ei haitannut, kun estettä madallettiin 70 sentistä viiteenkymmeneen. En kyllä keksi oikein mikä oli, mutta näin kävi. Ja lopuksi menivät vallan hienosti.

Omasta viimeisestä kaarilennosta on kauan, mutta sekin tapahtui hypätessä. Taisi olla hevonen, joka tekikin valtavan loikan, vaikka pienikin olisi riittänyt, ja minä menetin hieman tasapainoa ja hän siitä suuttumaan ja pukittamaan. Suistuin. Sellaista se välillä on! Yhdestä asiasta tosin olen varma: jos sitä alkaa pelätä, satuttaa itsensä.

Varautuminen onkin yksi asia, jota ei voi oikein tehdä. On oltava itse varma, että mennään yhteiseen suuntaan, muutenhan hevo tajuaa, että eihän se ole tosissaan, kunhan hassuttelee. Epävarmuus valuu suoraan satulan läpi hevoseen. Niin se vain on. Ja silti yllätyksiä sattuu. Olen kuullut, että ammattiratsastajatkin ovat joskus pudonneet hevosen selästä.

Ehdotankin, että jatketaan lajia ihan kaikessa rauhassa. On mahdollista, että kaikenmoista sattuu vastakin. Parhaiten sattumuksia vastaan voi taistella opettelemalla hallitsemaan hevosta. En usko, että hallintaa oppii parhaiten kyntämällä joka päivä samoja kuvioita ja vieläpä niin, että kukaan tai mikään ei häiritse. Minä kehtaan väittää, että juuri se on ratsastamista, että reagoidaan tilanteeseen ja ohjeistetaan hevosta sen mukaan: käänny, jarruta, kiihdytä. Mihin niitä apuja muuten voi edes tarvita? Kenen elämän avoväistö pelastaa?

En lainkaan sano, etteikö avoväistö ole hyödyllinen liike monellakin tapaa. Erityisesti hevosta jumpatessa. Sanon vaan, että ei se voi olla itsetarkoitus, että se sujuu. Itsetarkoitus on se, että jos avoväistö ei sujukaan ja joku ratsastaa vastaan vaikkapa laukassa, osataan reagoida tilanteeseen. Mielestäni on tavattoman hyödyllistä reenata paikassa, jossa on ties minkämoista hiihtäjää ja ratsukkoa. On hyvä näyttää hevoselle, että voimme aivan hyvin suorittaa, vaikka joku meneekin ohi/takana/laukkaa/ravia/hassusti/väärin. Sitä kutsutaan ratsastukseksi.

Siis jos minulta kysytään.