Rampen kans tutustumassa WE-puistoon. Kuva: Terhi Paavola
Tänään piti olla jännä päivä. Laitoin kellon soimaan että kerkiän. Ratsureima Ranchin avajaiset alkoivat klo 12 ja paikalla piti olla hyvissä ajoin. Oli tarkoitus, että ratsastan läpi Suomen esnimmäisen Working Equitation-puiston. Toisin kävi. Hevonen, jolla minun piti ratsastaa, katsottiin liian virmaksi (oli vasta tullut Suomeen, arabiori), joten siirryinkin oloneuvosten puolelle. Niinpä kulutin aikaani hengailemalla ranchilla ja jeesailemalla Kainulaisen Miaa, joka oli Rampensa kanssa tullut kokemaan puiston tuoreeltaan. Puiston avasi itseoikeutetusti EM-mitalisti Miguel Da Fonseca, joka alkaakin olla tuttu naama näillä leveyksillä.
Kun avajaisseremoniat oli ohi, törmäsinkin Ranchin melkein-naapuriin, Kari Vepsään. Olemme vanhoja tuttuja musabisneksestä, mutta tänä pänä puhe kääntyy heittämällä ihahaa-puolelle. Kaverini kertoi vieneensä hevosensa joskus Vepsälle, koska hevo oli oppinut huonoille tavoille. ”Voi että niitä on nykyään paljon”, sanoi Kari. Kyselimme miksiköhän. ”No kun ihmiset ei nykyään tiedä hevosista mitään. Ne tietää ratsastuksesta, mutta ei hevosista. Ei ne tiedä miten hevoset käyttäytyy tai mitä ne syö. Eikä ne ymmärrä kuinka paljon hevosen kuuluu liikkua. Jos hevosta liikuttaa pikkuisen pari kertaa viikossa, ei pidä ihmetellä miksi se poukkoilee.” Lisäsin siihen, että oletko Kari huomannut, että ihmiset pelkäävät myös hevosiaan aika paljon. ”Juu näin on”, sanoi Kari.
Tämähän on ikävää. Samaan aikaan kun iloitaan, että yhä useampi ihminen hankkii hevosen ja/tai alkaa ratsastaa, yhä useampi on pihalla kuin mustin koppi siitä mitä sillä hevosella kuuluu tehdä. Ja neuvoja satelee satoihin suuntiin. Toisaalta on ihanaa, että on ammattilaisia, jotka auttavat jos tilanne lähtee kätösestä. Ongelmahevosten kouluttajat auttavat monesti myös ihmisiä. Siellähän se ongelma usein piilee.
Voi meitä ihmisiä. Me ollaan niin kujalla.
Pääsin myös pussailemaan erään kanssa. Kuva: Terhi Paavola
Olen vahvasti samaa mieltä! Eipä sillä, kyllä ennenkin oli paljon osaamatonta hevosenpitoa, mutta nykyään se osaamattomuus tulee eri tavalla: moni saa oman hevosen siinä vaiheessa, kun oma osaaminen on vielä todella puutteellista, eikä taustalla ole monta vuotta heppatyttöilyä, jonka aikana on imetty kaikki mahdollinen tieto osaavammilta ja luettu kaikki mahdollinen heppalehdistä ja -kirjoista. Jos vanhemmat eivät ole hevosihmisiä, eikä tallinpitäjä sano tarpeeksi jämäkästi (tai saatavilla ole jotain toista kokenutta hevosihmistä, jolta voi kysyä ja joka uskaltaa myös sanoa, vaikkei ole kysytty), niin mistäpä sitä hevosenpitoa sitten oppii? Eipä mistään, jos ei ole sellaista tunnetta, että oma osaaminen ei riitäkään.
Toivottavasti en nyt kuulostanut liikaa ”ennen oli kaikki paremmin” -tyyppiseltä kärisevältä tädiltä. Ennen ei ollut kaikki paremmin. Mutta tässä olisi nyt tällainen korjattava asia. Mitähän asialle voisi tehdä? Hevosenhoitokursseja ratsastuskouluihin? Mä ainakin menisin sellaiselle, vaikka olen lähemmäs nelikymppinen aikuinen. Ratsastin lapsena ja aloitin uudelleen aikuisena, ja kyllä mua todellakin kiinnostaa oppia lisää hevosista.
Ps. En edes kehtaa kommentoida vakituisella nimimerkilläni, koska jotenkin tämä aihe tuntuu niin aralta…
Yksi suuri asia on aika. Silloin joskus (60-luvulla) kun aloitin hevosteluni, tallilla kului aikaa tuhottomasti. Ja suuri osa siitä nojaillen hevoseen joka oli joko narun päässä tai irti karsinassa tai tarhassa. Ei silloin ollut kuultukaan hevoskuiskauksesta, mutta kun (vuosikymmenien katkoksen jälkeen) vuosituhannen vaihteessa katselin Karin hommaa ja olin jollain hevosmiestaitokurssilla nuoren suokkitamman kanssa tajusin, kuinka paljon samaa oli siinä teini-iän touhussa. Hevonen ja ihminen saivat aikaa tarkkailla toisiaan ja opetella yhteistä kiertä. Välillä järkevästi, välillä pelleillen.
Yksi hauskoista muistoista on, kuinka kavalettipelko saatiin pois nuorelta hevoselta. Kun se aikansa katsoi, kuinka kehuin koiraani aina kun se hyppäsi kavaletin, tuli hetki jolloin hevonen tuli myös yli – ja pyytämään kehuja. Eli olimme kaikki samassa aitauksessa ihan ilman remeleitä.