Siinä se menee! Lord of Lennox alla.

Tein taas testin. Kysyin kaveriltani, joka on 42-vuotias eikä ole koskaan harrastanut hevosia, että tiedätkö kuka on Kyra Kyrklund. Ei tiennyt. Puhuin olympialaisistakin, mutta ei. Kun ei tiedetä, niin ei tiedetä. En osaisi itsekään nimetä kovin montaa esim. jalkapalloilijaa, jos nyt ollaan tarkkoja. Puhumattakaan salibandypelaajista.

Noh, nyt oltiin kuitenkin menossa Kyran äärelle, henkilökohtaisesti kolmatta kertaa. Kaveri kysyi missä se klinikka pidetään. Vastasin Ruskeasuolla. Miksi, kysyi kaveri. No kun siellä on semmonen ratsastuskeskus. Aijaa, sanoi kaveri. Että se koko kansan Rusasta.

Näin Rouva K:n kahvion ovella vetämässä röökiä. Ilahduin: hällä on ratsastusvehkeet päällä. Näemme about maailman parasta ratsastusta! Se on kiinnostavaa. Ja olikin. Kyra hyppäsi heti alkuun Peggy Högstenin Lord of Lennoxin selkään. Hevonen lähes nauroi onnesta, koska kerrankin selässä oli NIIIIN taitava ihminen. Se on varmaan hienoa! (Saispa Pullukkakin joskus maistaa moista.) Yhtään siis Peggyä väheksymättä. Hauska oli huomata myös, että koko Rusan porukka oli ihan pyörryksissä siitä, että Madame on tullut moikkaamaan. Ankaralta pokkuroinnilta ei kukaan halunnut välttyä.

Klinikan anti oli sama kuin aina, ja aina silti yhtä kiinnostavaa. Hirveän kiva oli kuulla Kyran kommentit hevosen selässä, ja se, mitä hän teki kun hevonen teki niin tai näin. Putosin kärryiltä monta kertaa, mutta nousin reippaasti aina takaisin kyytiin. Klinikalla oli tällä kertaa ihastuttavan erilaisia hevosia. Kaikki ratsastajat olivat jo lähtöjään taitavia, kenenkään kohdalla ei huokailtu. Kun Lord of Lennoxin jälkeen areenalle pyyhkäisi pieni suomenhevonen, nousi pala kurkkuun. Se oli NIIN suloinen lyhyine jalkoineen ja pulleine mahoineen. Kyra suhtautui suokkiin ihastuttavasti. Kiitteli hevosen asennetta ja kuuliaisuutta ja tajusi heti mihin asti tämän hevosen kanssa nyt mennään. Ei suhtautunut lainkaan ylimielisesti, vaan kertoi arvostavansa tuntihevosia erittäin paljon, sillä se on tie eteenpäin. Liian monesti kuulen TÄHTIratsastaijien puhuvan ei-kilpahevosista ilkeästi. Silloin tekee mieli lyödä satuttaakseen.

Mä oon kuvaajana ihan omaa luokkaani.

Lähikontakti Kyran kanssa, eikä ratsastaja edes pyörtynyt. Ihme porukkaa.

Kiinnostavimpia ratsuja omalta näkökantiltani olivat Marina Ehrnroothin heppa (erittäin este-) ja Nora Peltolan lusitano. Siinäpä vasta keskenään erilaiset eläimet, ja niin vaan löytyi ratkaisu näidenkin pulmiin. Minkään asian äärellä ei jääty raapimaan päätä. Kaikki pulmat oli jo nähty ekan kerran 70-luvulla tai aiemmin. Jopa loppupään Maarit Raiskio ja Nina Dunder -tyyppisistä huipuista löytyi korjattavaa. Niiden katsominen taas oli moukalle ihan kroohpyyh. Hienot kouluhevoset siinä loikkivat hienosti. Krooh. Ei ongelmia. Kaikki vaan kiiltää. Se on varmaan kivaa, mutta en jaksa katsella kauaa.

Etualan suhru on itse asiassa Marina Ehrnrooth ja hevosen nimeä en muista.

Kiinnostava hetki koettiin kun joku katsomossa kysyi positiivisesta vahvistamisesta. Kyra vastasi kuuliaisesti, mutta sanoi suoraan, että rauhaan jättäminenkin on kiitos. Tai sanallinen kehu. Uskon, että kysyjä halusi kuulla jotain muuta. Että miten motivoidaan kouluhevonen tekemään kaikki pelkällä motivoinnilla, kuolaimetta, kengättä, kannuksetta. No, onnistuuhan se, mutta ratsastajatta, satulatta ja ratsastamatta. Päästää vapaaksi.

Kyra ei pidä hevosta kukkasena. Hän vaatii hevoselta tiettyä kuuliaisuutta, ja hevoset selvästi viihtyvät, kun joku tietää mitä tekee. Siinä on pähkinä purtavaksi itsellekin.

Menenkö ensi kerralla? Menen. On aina ihanaa katsoa hyvää ratsastusta. Maksoi 53 euroa, mutta oli sen arvoista.

On se.