Unelmat toteutuu, uskokaa pois (emotionaalisuusvaroitus!)

Kuka hevonen ei haaveile tästä? Parhaan kaverin kanssa villinä laitsalla?

Yhteistyössä: Helsinki Horse Show ja Land Rover Discovery Sport

Kun olin pikkutyttö, toivoin AINA, että saan oman hevosen. Oli tilanne mikä hyvänsä, niin kun sai toivoa, toive oli sama. Kun ostin ihan ensimmäisen oman hevoseni, jännitti hulluna osaanko olla kiitollinen. Monesti kuulee, että jos oikein tavoittelee jotain ja saavuttaa sen, niin sen jälkeen tulee tyhjyys. Että mitä nyt. Hevosen kohdalla tilanne ei luojan kiitos ollut lainkaan semmoinen. Ehkä se johtuu hevosenomistajuuden monimuotoisuudesta, siitä, ettet kuunaan voi tietää mitä seuraavaksi. Kiitollisuus jatkuu. I made it!

Pullukka tuli taloon yli kuusi vuotta sitten. Se oli laiha sporttihevonen, hiukka kireäpipoinen ja riehakas, ja muutenkin kammottava ratsastaa. Jotain siinä kuitenkin piili, koska lainasin rahat ostaakseni sen. Tänä päivänä en voisi olla kiitollisempi taholle, joka lainasi rahat. Tämä hevonen on tänään kaikkea sitä, mistä näin ihan pienen pilkahduksen reilut kuusi vuotta sitten. Saakelin hieno tamma, joka vie lapsen sinne minne ne ikinä yhdessä päättävät. Nyt tähtäimessä on Horse Show.

Silloin kun Pulde tuli, lapsi oli vielä pikkuinen hevoshullu. Isompia hevosia vielä pelättiin ja poneilla uskallettiin nippa nappa laukata. Olin kiitollinen jo siitä, että lapsi ylipäänsä valitsi hevoset, minusta piittaamatta. En edes uskaltanut toivoa, että polkumme jossain vaiheessa kulkisivat peräkkäin tai rinnakkain. Sinä päivänä, jona näin kuvan itsestäni Pullukan selässä ja vieressä täydellinen Mini-Me, meinasin revetä onnesta. Siinä se on, matkalla tämän hevosen selkään.

Miettikää ny.

Lapseni aloitti hevoshulluutensa Keiteleellä Wanhan Koulun Tallilla. En tiedä mikä siinä paikassa on, mutta jo sen pihassa vuosia sitten tajusin, että täällä on ihmisen(kin) hyvä olla. Ehkä juuri siksi lapsi halusi sinne aina uudestaan ja uudestaan. Muutama vuosi sitten sanoin hälle, että voinko jonain vuonna tulla mukaan. Lapsi antoi luvan.

Meni monta vuotta. Ei ole juurikaan ollut varaa itse leireillä, koska valitsin varsankasvatuksen uudeksi harrastuksekseni. Samaan aikaan naputtelin tietysti tätä Kavioliitto-blogia, koska kuka näitä juttuja jaksaa kuunnella, ei ainakaan minun kaverit enää. Rajansa silläkin. Ja koska tämä blogi kumpuaa rakkaudesta, niin onhan siitä seurattava jotain hyvää, väistämättä. Niinpä se mahdollisti minulle tänä kesänä ikimuistoisen leiriviikon Wanhan Koulun Tallilla. Paikan omistajia olen aiemmin nähnyt vain vilaukselta ja rupatellut pikkusen Facebookissa, mutta jostain syystä oltiin heti kavereita. Ihan kuin olisi tunnettu aina. Leirin osanottajat olivat aivan tuntemattomia kavioliittolaisia, ja kas: aivan samalla aaltopituudella joka muija. Sitä naurun määrää! Eihän sitä kenen tahansa kanssa tule lähdettyä Navettafestivaaleille kesken leirin.

Niin toteutui sekin haave. Pääsin Keiteleelle leirille. Ja sain ottaa Pullukan mukaan, siitä haaveilin erityisen kovasti. Reissu oli niin hieno, että itkettää. Kyllä se maksoikin: äsken ajoin kotiin ja tajusin, että perkele, läppärin laturi jäi Savoon. Gigantista sitten vaan uutta kehiin, á 89 euroa. Sen voimin tässä näpytellään.

Kiitos.