Ihan joka päivä ei mene näin hyvin. Mutta tietysti melkein.

Joko mainitsin, että auto on korjaamolla? No, onhan se. Ensin sen piti olla viikon, nyt on jo toinen menossa. Mutta syy on suoraan sketsistä: minun autoni HYLKII VARAOSAA. En tiedä itkeäkö vai nauraa. Sitten vielä joku kysyy miksi inhimillistän esineitä. Elinsiirrossahan hylkiminen on suurin riski! Elikkä tosissaan posottelen menemään sijaisautolla, joka on kyllä kiva ja ehjä, ja on jopa käynyt mielessä, että vaihtaisko saakeli uudempaan. Tallille kuitenkin pääsee taas, kun ON se sijaisauto (ja sen kustannukset).

Kas, sitten alkoi mystinen huonosti-nukkumisen aika (harvinaista mulla), joka johti siihen, että palautuminen öisin KAIKESTA oli huonolaatuista, ja niin kuin aina elämässäin, silloin jämähtää selkä. No se taas onnistui, kun aloitin kiivaan liikuntaharrastuksen Espoon ulkoliikkujat -ryhmässä. En lainkaan tiedä miten sen löysin, mutta ajatus hyvästä kunnosta ja ulkoilusta kuulostivat hyviltä, joten ei kun porukkaan! Tällä hetkellä kun ei ole vakiosti ratsastettavaa hevostakaan, niin jostain se on hiki nyhdettävä. HIKI TULI. Voi jeesus, siellä ei pelleillä! Ootte varmaan nähneet amerikkalaisia FBI- tai sotilasleffoja, jossa heput pistetään juoksemaan ja kyykkäämään jne. like there’s no tomorrow. Se oli sitä. Nyt en about kävele, mutta hei, musta tulee kuntokuningatar! Paitsi että selkä tosiaan jämähti jo ekan 10 minuutin jälkeen. Katkokävelin sitten reenin päätteeksi autolle (vedin loppuun asti, tietty!) ja näpyttelin lääkäriin ajan. Homma hallussa.

Paitsi että, olinhan luvannut iltasella ratsastaa tallikaverin hevosen! Niin tosiaan! Helpompihan siellä satulassa on istua, kun ei tarvitse omilla jaloilla seistä. Enpähän ainakaan seiso jalustimilla, koska en pysty. Oltiin onneksi jo sovittu Lapsen kanssa, että mennään maastoon, Lapsi Masa-Petterillä ja minä sillä toisella. Se toinen oli kuulemma tosi kiltti maastossa, ihan tätiratsu. No sehän sopii. Siitä sitten lähdettiin, kiva keli, sateen jälkeen. Otettiin ekat ravit, jees. Sitten otettiin toinen ravi, niin tämä tamma lähtikin laukkaa, hyvin hiljaa, mutta joka toisella askeleella pukittaen. Ahaa! Näinkin voi mennä! Kiljahtelin siinä sitten vähän niin kuin tasapainon säilyttämiseksi, mutta pysyin kyydissä. Ajattelin, että jos laukataan vähän vauhdikkaammin, pukit unohtuvat. Olin väärässä. Pukit lenteli, onneksi emäntä selästä ei. Joitakin jaksoja se meni myös maata pitkin, mikä oli jees. Kaavailin harrastelijaosteopaattina, että tämä pieni liike tekee hyvää selälle. En sittemmin kysynyt selältäni tekikö, mutta sanotaanko näin, että liike ja lääke ovat molemmat hyviä lääkkeitä. Aijoo, ja kun heilautin ratsastuksen päätteeksi itseni hevosen selästä alas, menin persiilleni, koska en muistanut, että jalat ei kanna. Hih! Kaikenlaista.

Mitä tästä opimme? Emme mitään. Paitsi että kannattaa panostaa hyviin yöuniin. Silloin välilevyt saavat riittävää voitelua, eikä selkä pimahda kesken suorituksen. Menin viikon päätteeksi Unikulmaan (vai mikä Sänkykulma se on) hankinnoille. Elämäni ensimmäinen kunnollinen sänky muuttaa meille kuukauden päästä. Jeij!

Ja hei vink! Huomisessa postauksessa on AIVAN IHANA LUKIJATARJOUS & VINKKI! Vahva suositus!