Tiedättekö lainkaan miltä tuntuu olla pihalla kuin Mustin koppi vain tuntia ennen kisoja? Minä tiedän. Olen matkalla elämäni ensimmäisiin valjakkokisoihin, ja tokihan heti syvään päähän eli kansainvälisiin skaboihin. Voi hyvä tavaton. Esitän näytelmässä groomia, kouluradalla kylläkin. Tehtävänäni on olla 8 minuuttia vaiti ja hymyillä eksponentiaalisesti tuomareille. Onnistuu. Olen saanut tarkat määritelmät miten kuuluu pukeutua, enkä ole lainkaan varma onko asuni siellä päinkään.

Värikoodi meidän valjakolla on ruskea. Leenalla on vaaleanpuna-ruskearuudullinen takki. Minun pitäisi sointua siihen. Menen suoraan Hipposportiin kulkematta Lähtö-ruudun kautta. Karo tempaisee minulle tangolta ihanan ruskean Equipagen takin. Se on TODELLA pinkeä kaltaiselleni kehonrakentajalle, mutta Karo on sitä mieltä, että hyvältä näyttää. Lupaan palauttaa sen moitteettomassa kunnossa. Ruskeat samettihousut löysin omasta kaapista ja Hipposportista asuun tuikattiin vielä hienot ruutusukat. Kaulaani kiedoin Lontoosta tuliaisena saadun mopsiaiheisen kaulahuivin. Avot! Arvioin olevani valmiina suoritukseen.

Neuvon siinä pikkusen.

Saavuin Savijärvelle oivallisesti etuajassa. Hyväksytin asun paitsi Leenalla, myös naapuriauton porukalla. He olivat sitä mieltä, että nyt on hieno, ja tuosta saat vielä asuun soveltuvan kypärän. Ruskea kypärä! Se oli kuin nappi otsaan. Sen verran tiukka se tosin oli, että silmät hieman pullistuivat ulos, mutta ajattelin, että jos pidän rillit päässä, silmätkin pysyvät päässä. Tässä vaiheessa tilanne oli yhä täysin stabiili.

Menimme talliin tervehtimään päivän huippuosaajaa, poni Samia. Siinäpä vasta poni! Jumalattoman taitava ja neuvokas, ja vielä kerrassaan hienot liikkeet. Ei kun ponille nahkaa päälle ja vaunun eteen. Leena kertasi vielä mitä saan tehdä ja mitä en. Nyökkäilin tunnollisesti. Menimme verryttelemään. Ensimmäinen kierros takana ja takistani ponnahtaa irti ensimmäinen nappi. Tietty keskimmäinen, jotta ”olen liian lihava takkiini” -efekti korostuu mahdollisimman hienosti. Kunnianarvoisa Kaija Borup istuskeli verkan stewardina ja tarjosi ratkaisuksi nimilappunsa hakaneulaa. Kisaa katsomaan tullut kaverini Viivy (nimi muutettu) ruuvasi sen kiinni takkiini. Jes! Matka jatkuu! Kierroksen kuluttua hakaneula lentää kaaressa. Ok, ei sitten. Leena ei murehdi, sanoo, että hymyilet vaan, hyvin se menee. En ehkä murehtisi tätä asiaa niin jollen tietäisi, että ulkoasu on yhden kokonaisen pisteen arvoinen! Jos takaloosterissa istuu groomi, jolla on rikkinäinen tavoitetakki päällä, jää se piste saamatta. Perkele.

Viivy varustelhuollosta, hei!

Here we go.

No niin, meidät kuulutetaan seuraaviksi. Mennään radan viereen hölkälle. Pari töyssyä kuoppaisella nurmella, ja avot, toinen nappi lentää. Minulla on enää yks nappi takissani. Voihan penaali. Keskityn hiomaan hymyni äärimmilleen. Meidät kuulutetaan sisään. Sami ravaa lennokkaasti sisään, sitten tulee seis, alkutervehdys. Retkahdan siinä kuulemma liikaa. Siitä eteenpäin pysyin hyvin menossa mukana. En nähnyt Leenan selän läpi oikeastaan mitään, mutta tuomarit näin kyllä ja hymyilin heille runsaasti. Sen rekisteröin, että peruutus meni TODELLA HYVIN. Muusta en osannut sanoa juuta tai jaata.

Kattokaa nyt! Eihän ketkään voi olla noin elegantteja kuin me?

Lopputervehdyksen jälkeen kävelimme radalta ulos ja PAM! Saman tien pomppasi takista viimeinenkin nappi. Nyt se ei onneksi enää haitannut. Minun piti enää avata ponin suu ja näyttää stewardille, että kuolain on ok, eikä suusta tule verta.

Done!

Sitten odottamaan pisteitä.

Jonkun ajan kuluttua tieto saapui: Leena ja Sami saivat ennätyspisteet! Sijoitus kouluradalla: 1! Jumankekka mikä aloitus valjakkohommissa! Pisteet, jotka käännetään noissa porukoissa miinumerkkisiksi, olivat 44,73. Maksimi mitä tuomari voi antaa on 300 pistettä, C-tuomarilta saatiin 243! Wo-hoo!

Esn viikolla laitan saletisti kärryn Pullukan perään. Nyt muuten alko valjakkohommat ja heti.

Kuvista suurkiitos vanhalle tallikaverilleni Henna Rajalalle! Olet huippu.