Jep, näin se on! Olin entisellä huippuestehevosella harjoituskisoissa tuntsareiden seassa. Siellä on olo uhkea. Oma hevonen, oma kypärä, omat saappaat. Vastustajillani tallin mahd. entinen ravuri, harjoituskertoja kenties nolla, niukin naukin äidiltä saatu lupa osallistua kisaan ja päällä lainattu turvaliivi. Mikäs siellä on ollessa. Kerrankin erottuu joukosta. Enkä edes voittanut luokkaani, mutta teinpä kuitenkin nollaradan ja lähestyin asiallisesti. Se riittää moneksi viikoksi!
Uskon silti, että meillä kaikilla oli ihan samanlainen fiilis: aivan mahtavaa päästä kisoihin. Kukaan ei kuvittele olevansa jotenkin muiden yläpuolella, jokainen kamppailee oman, kenties jästipäisen ratsunsa kanssa. Jokainen laukka-askel on voitto, jokainen ylitetty este on tuplajättipotti.

Nähtiinpä kisoissa sympaattista sekoiluakin, eräs ratsukko, jota kuulutettiin, oli kävelyllä. Ei tiennyt menevänsä radalle. Heitä etsittiin. Löytyihän ne sieltä, luonnosta lampsimasta. Yksi pikkukoira koki olevansa tarpeellinen radalla, ja pyrki sinne tämän tästä. Muut eivät tajunneet hänen tarpeellisuuttaan.

Ja jos kisoja ei lasketa, onnelliseksi minut teki hevoseni. Hän äkkäsi olevansa kisoissa ja nautti joka hetkestä. Oli elementissään radalla, kökki tyynenä rekassa, kun muut jo menivät radalle ja tietysti vastasi ratsastettaessa apuihin kuin taivaan enkeli, joka siunaa ihmistä hädän hetkellä. Että se on hieno! Alan pikkuhiljaa tajuta, mikä tekee estehevosen onnelliseksi. Tai ainakin sen, mikä ei tee: kouluratsastus. Pitäisköhän se sitten vaan unohtaa ja harrastaa sitä, mitä lapsenakin: täysii päin!

Ens viikolla überguru Jaska Granströn punnitsee kaviotilanteemme toivottavasti viimeistä kertaa. En millään jaksais ravata Viikissä asti kengityksessä. Vaikka kivahan se mies on, mutta silti.

Aijuu, ja perheenlisäysuutisia: perheemme kasvaa ponilla lokakuun alusta, mutta ohenee joulukuun lopussa. Meille tulee poni ylläpitoon! Eläköön köyhyys! Hurraa! Täältä tähän.