Oli siinäkin iso homma opettaa tämä varsalle.

Varmaankin joku muistaa kuinka tein aikanaan varsotuspäätöksen. Olin lopen kyllästynyt vääntämään ja kääntämään Pullukkaa ja sen biologinen kello kilkutti niin, että korvat meinasi mennä lukkoon. Innoissani sitten huutelin kylillä, että nyt tulee varsa, jee! Vastaus oli lähes poikkeuksetta sama: ootsä hullu. Ensimmäisenä pointtina miksi varsottaminen on sairasta mainittiin raha. On kuulemma ihan sama kun repisi seteleitä. Vai niin. Muutenhan tämä harrastus jää rajusti saamapuolelle.

Toisena pointtina esitettiin aika, jolloin en pääse ratsastamaan OMALLA HEVOSELLANI. No hyvä ihme, sitähän tässä juuri pakenenkin! Ellen jopa yritä ratkaista jotain! Jospa se muuttuu raskauden myötä! Ja jos ratsastaa haluaa, aina löytyy joku, joka on kipeänä/väsynyt/vittuuntunut/köyhä/haluton ja haluaa, että minä hyppään mieluummin hevosensa selkään. Tai periaatteessa ihan kuka tahansa.

Kolmantena pointtina esitettiin se, kuinka niille varsoille voi sattua mitä tahansa. Ahaa! Meille muillehan ei voi! Me muut ollaan aivan turvassa kaikelta! (Tällä viikolla olen niukin naukin väistellyt auton kanssa peuraa ja/tai hirveä 4 kertaa SYSIPIMEÄSSÄ.)

Sitten tulee neljäntenä se ovela katse ja sen perään kysytty: AIOTKO ITSE RATSUTTAA SEN. Ikään kuin ajatuksella ”luuleeko se oikeasti osaavansa, taivas mikä nuija”. Myöskin ”mitä te olette siitä ajatelleet tehdä” on yleinen kysymys. Onko siis niin, että siitä pitää ajatella jotain? Voisiko siitä tulla semmoinen kuin RATSU? Pitääkö niistä aina tulla jotain? Onhan se kiva jos siitä tulee hieno estehevonen, mutta jos ei, niin mitä sitten. Ja vaikka itse ratsuttaisinkin sen, niin keneltä se on pois? Itsehän sillä ratsastankin. (Tähän tiedoksi: en aio missän tapauksessa ratsuttaa sitä itse.) Olen tavannut monta hevosta, jotka ovat omistajiensa itse ratsuttamia, eivätkä yhtään mielipuolia tai huonoja. Omistajat eivät ole mitään GP-höyliä. Toisaalta olen myös tavannut hevosia, joita ammattilaisetkaan eivät meinanneet osata kouluttaa, ennen kuin löytyi juuri se oikea henkilö, joka sitten osasikin. Olen ankarasti sitä mieltä, että varsan (niin kuin muidenkin kanssa) tulee säilyttää viisas katse. Siis sellainen, että näkee jos alkaa mennä pieleen ja hyväksyy tilanteen ja laittaa sille stopin. Vaikka sitten nolottaisikin. Virheitä sattuu, JOILLAIN JOPA VARSOJEN KANSSA.

Olen opintomatkalla.

Onhan se kiva jos pääsee tutustumaan varsaan alusta asti. Kaikilla ei ole sitä mahdollisuutta. Me käytiin muutaman kerran kuussa katsomassa äitiä ja lasta laitumella koko varsa-ajan. En tiedä onko sillä kovinkaan suurta merkitystä, mutta ainakin molemmat tuntuivat olevan ihan hyvillään siitä. Ehdittiin opettaa varsallekin vahingossa huonohko tapa. Rapsutettiin sitä pyllyn päältä ja aina kun lopetettiin, se peruutti pyllyn takaisin käden alle. Taas piti rapsuttaa. Nauratti se silloin, mutta toivottavasti se on jo unohtanut sen. Kyllä me kaiveltiin varsaa joka puolelta ja nosteltiin tassuja, en tiedä onko siitä vastaavaa iloa, mutta ainakin se on nykyään ihan asiallinen käsiteltävä. Uskon tosin, että se olisi muutenkin. Se vaan on niin lempeä ja kiltti.

Kaverini Englanninmaalla aloitti juuri ensimmäisen varsansa ratsutuksen. Tai itse asiassa hänkin päätyi teettämään sen ammattilaisella. Varsa oli kuulemma niin kuikelo vielä 3-vuotiaana, ettei puhettakaan satulasta, siirsivät aloituksen 4-vuotiskaudelle. Hyvin meni! Eikä oltu tehty mitään ihmeellisyyksiä siihen mennessä. Englannissa kuulemma ollaan sitä mieltä, että varsan elämä tulisi pitää mahdollisimman stressi- eli opetusvapaana ensimmäiset elinvuodet. Mikäs siinä.

Meillä Hilpan ensimmäinen koulupäivä oli mielestäni kevään näyttely. Sinne Hilppa pestiin ja letitettiin. Oli matkoilla poikaystävän kanssa. Sen jälkeen pääsikin laitumelle koko kesäksi. Toinen koulupäivä koittaa 28.12., kun Koffin hevosten paras ystävä Make Nyman tulee neuvomaan Hilppaa miten ohjasajo sujuu. Siihen asti siis, Hilpalta moi!

Tältä näytän nykyään. Sain pitkään vinguttuani liukuvärjäyksen tukkaan.