Vieraissa. Kuva: Mari Stendahl-Juvonen
Olisi kai se ihme, jollei välillä tulis tiensä päähän tämän ratsastushomman kanssa. Jos nyt tarkkoja ollaan, ja vaikka oltaisiin epätarkkojakin, niin vuosikymmeniähän tämän parissa on jo puuhattu. Välillä touhukkaammin, välillä laiskemmin, mutta viimeiset 20 vuotta aika aktiivisesti. Oikein naurattaa ajatella miten pihalla sitä oli ihan vaikka silloin 20 v. sitten. Tai eilen, jos sitä katsoo matkan päästä. Mutta tärkeintä onkin säilyttää terve kiinnostuneisuus asioita kohtaan. Niin kiveen hakattua totuutta ei tässäkään lajissa ole, etteikö siihen voisi tulla muutosta. Vuosikymmenien saatossa ovat muuttuneet istunta, ohjastuntuma, satulat, turparemmien kiinnitys, satuloiden muoto, jalustimien pituus, kantapäiden paikka jne. Ainakin kerran olen joutunut vaihtamaan tekniikkaa asiassa jos toisessakin, koska tuulet ovat muuttuneet. Ennen vanhaan ei juurikaan kuunneltu herkällä korvalla, vaan komennettiin. Siitäkin piti opetella pois. Tietty sitä horjahti sitten liian vauhdikkaasti toiseen äärilaitaan, jossa hevonen saa tehdä mitä lystää, kunhan ei vaan tule paha mieli. Nyt olen kaiketi löytänyt jonkun keskitien. Moni ei ole, ja näen, että aha, siellä mennään samassa junassa, missä minäkin joskus olin.
Oli pitkään aika, jolloin ei kiinnostanut oikeastaan yhtään ratsastaa Pullukalla koulua. Ei kerta kaikkiaan tuntunut, että pinna riittää. Onneksi minulla on lapsi, joka oli opetellut ratsastamaan Puldella paremmin kuin minä, ja hän oli innostunut uusista taidoistaan. Onhan hienoa saada eläin liikkumaan kivasti ja mielellään! Mitä pidemmälle ratsukko ehti, sitä kuemmas taakse minä jäin vilkuttamaan nenäliinan kanssa. Toisaalta olin huojentunut, että nytpähän molemmat voivat hyvin, toisaalta kaipasin sitä tunnetta, kun hevonen nousee ja alkaa kantaa itseään, leijua. Siitä ei ollut sillä erää tietoakaan.
Sitten talliimme tuli tämä hieman Pullukkaa (vielä) tummempi kimo tamma, jolla oli pikkuinen varsa vielä kyljessä kiinni. Vieroituksen yhteydessä äitiä piti liikuttaman, ja olin vapaaehtoinen. Loput tiedättekin. Löysin ratsastuksen ilon uudestaan. Hevonen on aivan huippu ratsastaa, ja minä menisin sillä vaikka kolme kertaa päivässä. Onnistumisen myötä uskalsin mainostaa, että voin muuten auttaa muidenkin hevosten liikuttamisessa. No niitähän alkoi löytyä, ja kas: osasinkin! Olin ihan kuvitellut, että kyvyt menivät innon myötä. No ei ne. Siellä ne olivat! Ja ihan hullua, mutta jaksan myös ratsastaa vaikka kuinka, kaksi peräkanaa menee ihan heittämällä. Miten suuri onkaan innon voima! (Tätä voi pohtia muillakin elämänalueilla. Itse asiassa mistä löytyisi vastaava into siivoukseen? Hukkasin intoni 70-luvun alussa.)
Eilen olin Pullukan kanssa luontoretkellä, siitä tykkään kovasti. Meillä ei yleensä laitella satuloita tai semmosia ja rämmitään metsässä mättäillä. Se on parasta sekä päälle, että kropalle. Tänään oli sitten kouluratsastuksen vuoro. Suorastaan jännitti, lähinnä oma reippauteni. Jaksanko, viitsinkö? Ja kappas, Pullukka olikin aivan valtavan hieno! Olin saanut toivottua piristettä vieraista. Niinhän ne sanoo, että joskus vieraissa käyminen auttaa, vanha suhde elpyy. Näin siinä kävi, ehdottomasti! Oikein esitettiin keskiravit sun muut, kun oli niin meno päällä. Onpa ihana sanoa taas, että rakastan ratsastaa omalla hevosellani <3
Viimeisimmät kommentit